Motivaation merkityksestä

Olen opettanut nuorelle hevoselleni jumppaliikettä, jota kutsutaan avotaivutukseksi. Olen toiminut, niin kuin viisaammat ovat neuvoneet: opettanut liikkeen ensin maasta käsin ja sitten selästä. Hevoseni osaa asian. Vastikään kentällä ratsastaessani se kuitenkin venkoili ja liikkui vastahakoisesti; sitä vaivasi selkeästi motivaation puute. Ymmärsin sitä. Mitä järkeä on kuviokävellä suorakaiteen muotoisessa aitauksessa? Miksi tehdä jotakin, mitä pyydetään, vaikka siinä ei näytä olevan mitään tolkkua?

On toki niitä, jotka kuuliaisesti tekevät, mitä käsketään, mutta en usko, että sellainen on oppimisen kannalta kovinkaan mielekästä. Sen sijaan tiedämme jokainen, miten sisäinen motivaatio toimii: haluamme tietää, oppia, osata ja tehdä asioita, koska niin vain on. Vieraan kielen opiskelun mielekkyyttä ei tarvitse edes kysyä, jos haluaa oppia kommunikoimaan kyseistä kieltä puhuvien ihmisten kanssa. Tai jos fiktiivisten tarinoiden tarjoamat oivallukset ovat saaneet koukutettua, ei mikään voi estää meitä lukemasta.

Kaikesta työstä ei kuitenkaan ole nähtävillä välitöntä tulosta. Silloin motivaation löytäminen voi olla joskus vaikeaa. Olin hiljattain kuuntelemassa fysiikan väitöstä, joka koski bioaerosolien mittausta ja analyysia. Väitöskeskustelua seuratessani tajusin konkreettisesti, miten paljon pitää tietää, jotta tietää edes vähän ja jotta tietoa voi käyttää johonkin. Siitä, että onnistuu mittaamaan hiukkasia reaaliaikaisesti, on vielä pitkä matka sovelluksiin, jotka muuttavat maailmaa. Lukio-opiskelussa on toisinaan ehkä samanlainen maku: täytyy päntätä perusteita, joita joskus myöhemmin saattaa tarvita. Miten löydät opiskeluusi motivaation silloin, kun palkinto tai hyöty on hämärän peitossa? Riittääkö halu onnistua kokeessa motivoimaan opiskeluasi?

Luulen, että jotta oppiminen olisi mielekästä ja ylipäätään mahdollista, jokaisen on löydettävä oma sisäinen motivaationsa. Ehkä me opettajat voimme joskus auttaa siinä, jos vain juttelet asiasta meille. Hevoseni löysi sisäisen motivaationsa, kun ratsastin sen lammaslaitumelle, jolla oli muutaman päivän ikäisiä karitsoita. Innokkaana lammaspaimenena ratsuni oli pienten lampaanrääpäleiden määkäisyt kuullessaan yhtäkkiä täysin hereillä. Se kierteli lampaita valppaasti, ja kun pyysin pienellä vihjeellä avotaivutusta, se suoritti liikkeen puhtaasti ja pehmeästi. Sain taivutella sitä mielin määrin, ja aina tuli halukas reaktio pyyntöihini. Ainoastaan hevoseni ei olisi halunnut lähteä lampaiden luota pois. Kuulostaako tutulta? Kun tekeminen on niin mielekästä ja kivaa, sitä ei malttaisi lopettaa.

Opiskelussa voi tulla vastaan samanlainen tilanne kuin hevosellani: tulee epäilys, että opiskeltava asia on täysin hyödytön ja ajanhukkaa. Tarvitseeko integrointia tai ruotsin epäsäännöllisiä verbejä ikinä oikeassa elämässä? Miksi lukea kirjoja, kun kerran elokuvatkin on keksitty? Ajattelen että me ihmiset emme ole paljon kummempia kuin hevoset: emme kehity, ellei meillä ole halua oppia ja tehdä erilaisia asioita. Epämukavuusalueelle meneminen voi tuntua haastavalta, mutta ilo itsensä voittamisesta on sitäkin suurempi – ja motivoi tekemään, kokeilemaan uudestaan, ryhtymään aidoksi subjektiksi.

Anna Saari

 Kirjoittaja on Helsingin aikuislukion äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja ja opinto-ohjaaja, joka pitää läsnäolosta, tekemällä oppimisesta ja pysähtymisestä.

Kesää odotellessa

Opiskelijat ovat sellaisia hetkellisiä otuksia. Tulevat ja menevät. Tässä ja nyt muutaman kurssin, ei aina sitäkään. Joskus sitä pohtii mitä ovat. Sitten ajatus karkaa, värkkäät jotain uutta ja hienoa e-ihmettä seuraavaksi oppitunniksi. Kasaat aineistoja joista pitäisi päätellä ja vetää kokonaisvaltaiset analyysit evoluutiosta. Olet ylpeä itsestäsi kunnes tajuat että huono idea tämä, liian vaativa ja toteutus epämääräinen. Väsäät sitten monivalintaa kunnes tajuat että aika kehnosti mittaa oppimista sekin. Päädyt sitten perinteiseen esseeseen ja määrittelytehtävään – nyt vaan virtuaalimaailmaan siirrettynä. Petyt hieman mielikuvituksettomuuteesi. Niin, kyllä ne opiskelijat aiheuttavat opettajalle työtä, stressiäkin joskus perkeleet.

Siis opiskelijat. Mitä niistä voi sanoa? Opettaja ei aina tiedä mitä ovat. Olivat ennen opetuksen kohteita, mutta enää näin ei saa sanoa. Yleensä ovat jotakuinkin läsnä kun teet työtäsi. Et oikeastaan tunne niitä kauhean hyvin. On niillä elämä ja perheet ja kaverit ja kaikki. Tekevät kenties muutakin kun tunnillasi käyvät ja läksyjäsi luovat. Sen joskus unohtaa kun kurssisuunnitelmia hioo. Että on niillä niin paljon muutakin.

Tässä viime aikoina olen saanut itseni kiinni opetussysteemin kokonaisvaltaisesta kyseenalaistamisesta. Kun ei aina edes tiedä, mikä on opetuksen tavoite. Mikä on tärkeintä? Se että opiskelija oppii mahdollisimman paljon? Se että se oppii ajattelemaan tai hakemaan tietoa? Pääsee kirjoituksista läpi, ehkä seuraavaan kouluun? Oppii olemaan mediakriittinen? Onko tavoite monilukutaitoinen osallistuva yhteiskunnallinen tekijä? Se että oppii käyttämään nykyteknologiaa hyödyksi omassa elämässä? Ja onko se tärkeää että ne viihtyy tunnilla? Pitääkö niitä viihdyttää?

Tällä hetkellä tapahtuu koulumaailmassa paljon. Opetussuunnitelmien päivittäminen on tärkeää samoin kuin teknologian integrointi opetukseen. On hyvä että koulussa on pelit ja vehkeet, jotka oikein käytettynä helpottavat ja rikastuttavat opetusta huimasti. Tärkeää on puhua uusin hienoin sanoin siitä, että saadaan oppilaat paremmin aikaan ja yhteiskuntaan kiinni. Ainakin itse toivotan monen muutoksen tervetulleeksi.

Kaikki siis virtaa eikä maailma ole enää sama. Opetussuunnitelmat muuttuvat, metodit muuttuvat, oppimisympäristöt muuttuvat. Mutta ihanaa on se, että jotkut asiat myös säilyvät! Ihmisen perusolemus ei nimittäin muutu. Noin biologisesta näkökulmasta ihmisen oleminen ja käyttäytyminen perustuu aika yksinkertaiseen periaatteeseen: meillä on tarve olla yhteisön jäsen. Olemme sosiaalisia laumaeläimiä. Haluamme kuulua ja näkyä, olla olemassa toisille ihmisille.

Kurssimuotoinen lukio tuskin on kenenkään pääasiallinen lauma. Opettajat ja opiskelijat vaihtuvat tiuhaan. Ryhmät ovat suuria ja aikataulu tiukka. Ei siinä juuri ehdi bondailla. Mutta pienillä asioilla on suuri merkitys. Merkitystä on sillä, puhutteleeko nimeltä. Kysyykö joskus, miten menee. Oliko hyvä loma? Minne aiot tämän jälkeen? Kaikki ok? Hymyileekö.

Kaiken näiden opetustavoitteiden ja e-hässeleiden keskellä yritän aina muistuttaa itseäni: ole läsnä. Ole ihminen ja tule esiin sen hiotun aineenhallinnan takaa. Anna aikaa opiskelijoiden mietteille ja kysymyksille – et kuitenkaan ehdi kaikkea mitä halusit. Niillä on kiinnostavia ajatuksia ja kauniita mieliä. Toivon että mahdollisimman moni kollega ajattelee samoin. Jos malttaa opetukseltaan kohdata opiskelijan, väittäisin että työ tuntuu mielekkäämmältä ja jaksaa paremmin ne työn kuormittavat tekijät.

Opiskelijoista sen huomaa selvästi – pian on kesä! Tässä vielä kesän alkamisen kunniaksi kuvia muutamista. Kuvat otettiin mennä viikolla terveystiedon abikurssin viimeisellä tunnilla. Tässä muutamia kuvia teksteineen, enemmän kuvia vielä täältä. Tekstit tulevat paremmin näkyviin kun niitä klikkaa.

Hyvää kesää kaikille!

Suvi Niemikapee

Kuvien käyttö vain valokuvaajan luvalla

suviniemikapee@gmail.com

Pedagogisen kahvilan kantapöytäkuulumisia

Törmäsin yhteen mielenkiintoiseen henkilöön muutama päivä sitten. Hän pääsi yllättämään minut täysin – ja turhauttamaan. Uusi ystäväni on kriittinen ajattelija, jota koulumaailmassa ärsyttää kolme asiaa: hyötyajattelu, vetoaminen nykyajan vaatimuksiin ja pedagogisen nerouden tulva. Hyötyajatus on hänestä liian epämääräinen, koska mikä tahansa voidaan nähdä jostain vinkkelistä hyödylliseksi. Nykyajan vaatimukset taas johtavat sivistyksen prosessiluonteen sivuuttamiseen. Pedagogisen nerouden tulva puolestaan saa meidät – virheellisesti – ajattelemaan, että jokin muutos opetusmenetelmissä toisi mukanaan loistavan tulevaisuuden. Ystävälleni arvokkaita, tavoiteltavia asioita koulussa ovat ajattelu- ja harkintataidon kehittyminen sekä henkisten kykyjen uusintaminen. Vain näin voidaan viedä eteenpäin inhimillistä kulttuuria ja vältetään se, että opiskelijat olisivat vain passiivisia tiedon omaksujia, hän väittää.

Kuka on tämä ystäväni? No, hänen nimensä on Axell Adolf Laurell. Törmäsin häneen, kun selvittelin Suomen historiaan liittyviä Lauantaiseuran juttuja! Axell oli kyseisen seuran jäsen. Kun seura perusti Helsingfors Lyceumin, Axellista tuli koulun johtohenkilö ja opettaja. Ollaan siis 1830–40-luvun koulumaailmassa! Totta – ja sekös turhauttaa. Mehän olemme pedagogisessa kahvilassamme lukuvuonna 2014–2015 puhuneet samoista asioista, joita Axell pyöritteli noin 170 vuotta sitten: mitä opettaa, miten opettaa. Ainakin pedagogisen nerouden tulva on vyörynyt ylitsemme niin, että olemme opettajina ajoittain tunteneet olevamme kuin puun ja kuoren välissä. Puun ja kuoren välistä on kristallisoitunut viimeisin iskulauseemme “Bittien puristuksesta ARVOkkaaseen opetukseen”.
Pidämme lähipäivinä pyöreän pöydän kokouksen päiväkoulun pedagogisen kahvilan kantapeikkojen kanssa. Luvassa on yhteinen kahvilaistunto, ja nyt mietimme kahvilamme seuraavan kerran menuuta. Pitäisi varmaan soittaa Axellille: Haloo Axell, haloo….

Jos Laurell kiinnostaa enemmän, kannattaa lukaista Kasvatus ja aika -lehden artikkeli. Pedagogiikkavideoista Axellia olisi ehkä miellyttänyt erityisesti asian ytimeen iskevä Läpikäymisen pedagogiikka.

Merjo Paranko

P.S. Kuulostaako “pedagoginen kahvila ja sen kantapöytä” suurelta tuntemattomalta? Tässä lyhyt oppimäärä aiheesta: kahvila on olemassa, jotta opettajat voisivat tavata toisiaan työn merkeissä, työtä tekemättä,  työstään keskustellen. Kahvila, joka ei vielä ole ihan Wienin kahviloiden tasolla, mutta lähestyy niitä, toimii pop up -periaatteella eli tapaamme kerran jaksossa (tai vähän harvemmin) jossakin kolmesta toimipisteestämme keskustellen ennalta sovitusta, opetukseen liittyvästä aiheesta nautiskellen samalla makeaa ja suolaista kahvin tahi teen kera. Kantapöytä ja sen kantapeikot ovat tänä vuonna olleet Merjon (baristavastaava) lisäksi  Anna Tarvainen (kakkuvastaava), Elina Kylliäinen (piirakkavastaava) ja Hannu Huhtalo (suklaavastaava). Toimintaamme ohjaa periaate “aina löytyy vapaa pöytä sille, joka haluaa tulla kuulluksi – tai vain kuunnella”.

Merjo Paranko on Helsingin aikuislukion historian, yhteiskuntaopin ja uskonnon opettaja. Hän pitää kiireettömistä aamuista, hoksaamisesta ja höröttämisestä.

Erään pop up -koulun tarina

On kevätpäivä maaliskuussa. Olen pitämässä puhetta päättöjuhlassa. Avoin suunta - peruskoulu päätökseen -ryhmästä on valmistunut taas neljä nuorta lisää. Vieressäni seisoo ryhmänopettaja Nina. Edessäni ovat nämä nuoret, heidän vanhempansa, opettajat, Avoimen ammattiopiston edustajat.

Nina ei halunnut pitää puhetta. Pelkäsi ehkä liikuttuvansa liikaa. Itsekin vähän jännitän puhumista. Silti tänään on sellainen tunne, että tosiaan tiedän, mistä puhun.

Aloitan kliseellä, puhun juurista ja siivistä. Nämä nuoret ovat kiinnittyneet tähän ryhmään, palanneet takaisin kouluun, luoneet uudet vahvemmat juuret. Juuret, jotka katkesivat kesken oppivelvollisten peruskoulun suorittamisen. Nämä nuoret ovat löytäneet vihdoin siipensä, millä jatkaa eteenpäin.

Mieleeni nousee välähdyksiä siitä, kuinka tämä kaikki alkoi. Oli alkusyksy ja ensimmäinen yhteistyöpalaveri Avoimen ammattiopiston ja Helsingin aikuislukion kesken. Muistan oman helpotuksen tunteeni. Vihdoinkin on vaihtoehto niille opiskelijoille, jotka eivät aikuisten iltaperuskoulussa pärjää. Muistan kaikki ne nimet listallani: nimet, joiden perässä lukee K eli keskeyttänyt tai O eli osallistunut (siis käytännössä käväissyt hetken paikalla) tai sitten pelkkä kysymysmerkki, perään kirjoitettu "missä".

Jatkan puhettani. Samalla katseeni vaeltaa luokassa: pulpetit, kahvinkeitin luokan keskipisteenä, säkkituolit ja vanha radio. Tämä luokka tosiaan kutsuu luokseen opiskelemaan omassa rauhassa tai yhdessä ryhmän kanssa ideoiden, Ninan tukemana ja opettajien ohjauksessa.

Muistan kuinka konkreettisesti kaikki alkoi. Kannoin luokkaan oppikirjoja, vihkoja ja kansioita. Varsinainen pop up -koulu! Odotimme jännittyneenä ensimmäisiä opiskelijoita. Ja tosiaan, ensimmäisellä opetuskerralla paikalla taisi olla kaksi opiskelijaa ja kaksin verroin opettajia ja ohjaajia juhlallisina, suurin odotuksin ja ihantein. Illalla sentään jo osasimme nauraakin itsellemme. Ja siltikin, mitä tästä kaikesta vielä tuleekaan?

Arki tuli nopeasti. Ensin ne tavalliset: poissaolot, myöhästymiset, keskeyttämiset. Pinnan alta purkautui pahaa oloa, ääneen tunneilla ja hiljaa korvaan kuiskaten.

Puhuimme paljon Ninan, ohjaajien ja opettajien kesken. Puheen ytimessä oli uskon vahvistaminen: kyllä, tämä tulee onnistumaan.

Olen lopettelemassa puhettani. Luulen sen kestäneen noin viisi minuuttia. Muutamissa sanoissa tuntui silti iso pala elämää. Näen sivusilmällä Ninan pyyhkivän silmiään. Opiskelijatkin ovat aika hiljaisia. Ehkä he vielä salaa odottavat, että kertoisin kerran vielä, mitä pitää tehdä. Emme kerro sitä enää. Lopetan puheeni sanoihin: "Antakaa siipienne viedä teitä eteenpäin. Sinne, minne haluatte mennä. Teillä on nyt suunta."

Katri Kotilainen

Ps. Klikkaa seuraavia linkkejä, jos haluat tietää enemmän kesken jääneen peruskoulun suorittamisesta:

http://www.hel.fi/www/uutiset/fi/opetusvirasto/avoin-suunta
http://www.hel.fi/hki/ammatillinen/fi/Avoin+ammattiopisto/Avoin+suunta+-peruskoulu+paatokseen
http://www.hs.fi/kaupunki/a1305939233998










Katri Kotilainen on Helsingin aikuislukion apulaisrehtori.
Hän pitää ihmisistä ja kouluista, jotka eivät ota itseään liian vakavasti.

Innostusta Oslosta



Helsingin aikuislukion s2-opettajat Heljä, Maija, Riitta, Sanna, Noora ja Aura tutustumassa Oslo VO Helsfyriin.

Helsingin aikuislukiossa on paljon suomi toisena kielenä -opetusta, ja koulun suomen kielen opettajat jatkuvasti pyrkivät kehittämään opetustaan. Nyt haimme inspiraatiota Norjasta: Helsingin aikuislukion 22:sta suomen kielen opettajasta kuusi onnekasta pääsi marraskuussa 2014 kolmeksi päiväksi Osloon tutustumaan norja toisena kielenä -opetukseen. Oslo olikin hyvä paikka tutustua maahanmuuttajien koulutukseen, sillä siellä on paljon enemmän maahanmuuttajia kuin Helsingissä: Norjan väestöstä 13 % on maahanmuuttajia, Oslossa heitä on 27 % väestöstä (Suomessa 3,6 %, Helsingissä 8,4 %; Maahanmuuton vuosikatsaus, sisäministeriö). Maahanmuuttajien kotoutuminen on silti (vai siksi?) sujunut siellä hyvin.

Vierailu Osloon oli innostava. Pääsimme osallistumaan norjan kielen tunneille ja itse kokemaan, miltä erilaiset opetusmetodit tuntuvat oppilaana. Myös täällä opetuksessa ei käytetä välikieltä eli norjaa opetettiin norjaksi kuten meillä suomea suomeksi. Harvalla suomen kielen opettajalla on kuitenkaan kokemusta tästä oppilaana. Saimme paljon hyviä ideoita! Ja oli mukavaa huomata, miten toimivilta erilaiset opetusmetodit tuntuvat oppilaana. Ensi vuonna myös kokeilemme koulussamme Oslon esimerkin innoittamina muutaman suomen kielen kurssin opetusta tiimityönä.

Eniten ihastusta meissä herätti kuitenkin se, miten hyvin maahanmuuttajien opetus oli järjestetty Oslossa. Toivoisimmekin päättäjien käyvän Oslossa vierailulla ja tuovan meille tuliaisina seuraavat palat Norjan/Oslon järjestelmää:

1. Kaikilla maahanmuuttajilla on oikeus aloittaa norjan opiskelu viimeistään kolme kuukautta maahan saapumisen jälkeen. Ei siis vuosien odottelua!
2. Jokainen hakeutuu kursseille saman palvelukeskuksen (Oslo VO Servicesenter) kautta, jossa edeltävät taidot ja tiedot kartoitetaan ja josta maahanmuuttaja ohjataan sopivalle kurssille.
3. Myös ammatilliset taidot kartoitetaan ja niitä täydennetään tarvittaessa yksilöllisesti.
4. Kaikki virallinen kotoutumisohjelmaan liittyvä kielikoulutus järjestetään julkisissa oppilaitoksissa, ei kilpailuttamalla yksityisissä kouluissa niin kuin Helsingissä.
5. Kaikilla Norjaan muuttavilla on sekä oikeus että velvollisuus osallistua 50 oppitunnin yhteiskuntaopintoihin. Vaikutuksen meihin teki se, että Oslossa näitä opintoja tarjotaan 37 kielellä.
6. Norjan kielen opiskelun lisäksi maahanmuuttajat käyvät työharjoittelussa: ensin yksi päivä viikossa on työharjoittelua ja neljä päivää norjan kielen opiskelua. Vähitellen työharjoittelun osuus kasvaa niin, että lopuksi maahanmuuttaja on 4 päivää työharjoittelussa ja yhden päivän opiskelee. Usein maahanmuuttaja lopuksi saa työpaikan työharjoittelupaikastaan. Yrittäjät Oslossa ovat innostuneet tästä mahdollisuudesta, koska sitä tuetaan rahallisesti ja lopuksi työnantaja saa osaavan työntekijän, joka osaa varmasti työn sekä firman tavat.

Kaikki maahanmuuttajat siis pääsivät nopeasti itselleen sopivaan koulutukseen käymällä yhdessä paikassa, jossa heidän tiedot ja taidot testattiin. He saivat tarpeelliset tiedot norjalaisesta yhteiskunnasta omalla kielellä. Koulutuksen jälkeen tai aikana maahanmuuttajat myös työllistyivät hyvin. Kuulostaa mahtavalta!

Seuraaville kouluille ja organisaatioille siis suurkiitos, että pääsimme tutustumaan toimintaanne:

1. Oslo VO Helsfyr
2. Oslo VO Rosenhof ja Quo Vadis –koulu
3. Oslo VO Servicesenter
4. VOX/ Norwegian Agency for Lifelong Learning / Integration Department
5. University of Oslo (Norwegian as a Second Language + Center for Multilingualism)

Ehdimme norjan kielen opetuksen järjestelmän lisäksi ihailla mm. Munchin tauluja ja Vigelandin veistoksia, kävellä oopperatalon katolla ja käydä meille ennestään täysin tuntemattoman bändin Susie and the Spuds keikalla. Matka oli siis oikein antoisa ja innostava!

Noora Gaily ja Aura Vapaametsä

Noora Gaily on Helsingin aikuislukion suomen kielen opettaja. Hän pitää matkustamisesta, uusien asioiden oppimisesta ja tanssimisesta.

Aura Vapaametsä on Helsingin aikuislukion suomen kielen opettaja. Hän pitää auringosta, hetkistä rakkaittensa kanssa, kirjoittamisesta ja matkustamisesta uusiin ja jo tuttuihin paikkoihin.

Millainen on tulevaisuuden koulu?

Marko ja Samira saapuvat kouluun samoihin aikoihin. Koulun ala-aulassa heidän mobiililaitteensa ”kuittaa” heidät saapuneeksi ja ilmoittaa teemaluokat. Samira nappaa automaatista kahvimukillisen mukaan ja siirtyy luokkaan 313B, Marko taas löytää tiensä toiseen kerrokseen. Luokassa on paikalla kymmenkunta opiskelijaa sekä muutama ohjaaja. Lisäksi etäyhteyksien päässä opiskelee liuta opiskelijoita, ja luvassa on asiantuntijan ohjaustuokio videon välityksellä. Eri luokissa siis opiskellaan teemoittain. Näistä opiskelija kerää itselleen osaamista haluamillaan ja tarvitsemillaan osa-alueilla. Tänään Samira opiskelee globalisaatio-teemaa englanniksi ja Marko puolestaan 2000-luvun alun uudistuksia, osittain ruotsin kielellä. Opiskelu tapahtuu suurimmaksi osaksi pienryhmissä osaamista jakaen, ohjausta voi halutessaan saada asiantuntijaohjaajilta (vuonna 2010 heitä sanottiin vielä opettajiksi). Välillä on tarjolla myös paluu historiaan, kun iso määrä opiskelijoita kerääntyy kuuntelemaan luentoa koulun auditorioon. Useimmiten tällaiset luennot voi kuitenkin seurata netistä, ja yhdessä työskentelylle jää näin paljon enemmän aikaa.

Mukana kulkeva tekniikka muistuttaa Markoa siitä, että hän on asettanut aikataulusuunnitelmaansa yhden teemakokonaisuuden opintojen valmistumisen viikon päähän, mutta Marko ei ole tästä ollenkaan huolissaan: viimeinenkin oppimistehtävä on ryhmässä juuri valmistumassa. Varmuuden vuoksi ryhmä ottaa vielä yhteyden virtuaalikokoustyökalun avulla yhteen asiantuntijaan ja varmistaa, että kaikki on kunnossa. Eikä aikaakaan, kun ryhmän tehtävä lähtee arvioitavaksi ja kommentoitavaksi neljälle eri ohjaajalle.

Kotona opiskellessaan Samira vielä törmää ongelmaan, jota hän ei pysty yksin ratkaisemaan. Virtuaalisen opiskeluympäristön kautta hän saa kuitenkin nopeasti vastauksen, koska paikalla on opiskelijatovereita, jotka pystyvät antamaan neuvoja.

Miltä tällainen tapa opiskella kuulostaisi? Olisiko se uhka vai mahdollisuus? Vai täysi mahdottomuus? Tällä hetkellä keskustellaan paljon siitä, millainen on tulevaisuuden koulu. Millaisia uudistuksia se vaatisi? Mihin suomalainen koulu ylipäätään on menossa?

Meillä kaikilla on käsityksiä siitä, mitä opiskelu ja oppiminen ovat – ja omista tutuista käsityksistä poisoppiminen voi olla vaikeaa. Mutta ajattelepa, millaista työelämä on jo nykypäivänä. Ovatko sen toimintatavat lähelläkään sitä, miten koulussa pääsääntöisesti opiskellaan? Toisaalta, tiedämmekö vielä mitään vuoden 2030 työelämästä – edes ammateista, joissa silloin toimimme?

Tulevaisuuden ennustaminen ei koskaan ole helppoa, ja hurjat visiot tuntuvat päätyvän lähinnä tieteiselokuviin. Mutta muutosta emme kuitenkaan pääse karkuun, ja muutosvauhti tuntuu vain kiihtyvän. Koulu ja opiskelu eivät tee poikkeusta. Ehkä vuonna 2030 löydämme tuon koulupäivän kuvauksen jostain virtuaalimaailmasta ja naureskelemme sille, koska olemme harpanneet tuosta jo pitkän askelen eteenpäin. 

Niina Peltonen

Niina Peltonen on Helsingin aikuislukion rehtori. Hän pitää matkustamisesta, metallimusiikista ja lumisista pakkaspäivistä.