Kuka on tämä ystäväni? No, hänen nimensä on Axell Adolf Laurell. Törmäsin häneen, kun selvittelin Suomen historiaan liittyviä Lauantaiseuran juttuja! Axell oli kyseisen seuran jäsen. Kun seura perusti Helsingfors Lyceumin, Axellista tuli koulun johtohenkilö ja opettaja. Ollaan siis 1830–40-luvun koulumaailmassa! Totta – ja sekös turhauttaa. Mehän olemme pedagogisessa kahvilassamme lukuvuonna 2014–2015 puhuneet samoista asioista, joita Axell pyöritteli noin 170 vuotta sitten: mitä opettaa, miten opettaa. Ainakin pedagogisen nerouden tulva on vyörynyt ylitsemme niin, että olemme opettajina ajoittain tunteneet olevamme kuin puun ja kuoren välissä. Puun ja kuoren välistä on kristallisoitunut viimeisin iskulauseemme “Bittien puristuksesta ARVOkkaaseen opetukseen”.
Pidämme lähipäivinä pyöreän pöydän kokouksen päiväkoulun pedagogisen kahvilan kantapeikkojen kanssa. Luvassa on yhteinen kahvilaistunto, ja nyt mietimme kahvilamme seuraavan kerran menuuta. Pitäisi varmaan soittaa Axellille: Haloo Axell, haloo….
Jos Laurell kiinnostaa enemmän, kannattaa lukaista Kasvatus ja aika -lehden artikkeli. Pedagogiikkavideoista Axellia olisi ehkä miellyttänyt erityisesti asian ytimeen iskevä Läpikäymisen pedagogiikka.
Merjo Paranko
P.S. Kuulostaako “pedagoginen kahvila ja sen kantapöytä” suurelta tuntemattomalta? Tässä lyhyt oppimäärä aiheesta: kahvila on olemassa, jotta opettajat voisivat tavata toisiaan työn merkeissä, työtä tekemättä, työstään keskustellen. Kahvila, joka ei vielä ole ihan Wienin kahviloiden tasolla, mutta lähestyy niitä, toimii pop up -periaatteella eli tapaamme kerran jaksossa (tai vähän harvemmin) jossakin kolmesta toimipisteestämme keskustellen ennalta sovitusta, opetukseen liittyvästä aiheesta nautiskellen samalla makeaa ja suolaista kahvin tahi teen kera. Kantapöytä ja sen kantapeikot ovat tänä vuonna olleet Merjon (baristavastaava) lisäksi Anna Tarvainen (kakkuvastaava), Elina Kylliäinen (piirakkavastaava) ja Hannu Huhtalo (suklaavastaava). Toimintaamme ohjaa periaate “aina löytyy vapaa pöytä sille, joka haluaa tulla kuulluksi – tai vain kuunnella”.
P.S. Kuulostaako “pedagoginen kahvila ja sen kantapöytä” suurelta tuntemattomalta? Tässä lyhyt oppimäärä aiheesta: kahvila on olemassa, jotta opettajat voisivat tavata toisiaan työn merkeissä, työtä tekemättä, työstään keskustellen. Kahvila, joka ei vielä ole ihan Wienin kahviloiden tasolla, mutta lähestyy niitä, toimii pop up -periaatteella eli tapaamme kerran jaksossa (tai vähän harvemmin) jossakin kolmesta toimipisteestämme keskustellen ennalta sovitusta, opetukseen liittyvästä aiheesta nautiskellen samalla makeaa ja suolaista kahvin tahi teen kera. Kantapöytä ja sen kantapeikot ovat tänä vuonna olleet Merjon (baristavastaava) lisäksi Anna Tarvainen (kakkuvastaava), Elina Kylliäinen (piirakkavastaava) ja Hannu Huhtalo (suklaavastaava). Toimintaamme ohjaa periaate “aina löytyy vapaa pöytä sille, joka haluaa tulla kuulluksi – tai vain kuunnella”.
Merjo Paranko on Helsingin aikuislukion historian, yhteiskuntaopin ja uskonnon opettaja. Hän pitää kiireettömistä aamuista, hoksaamisesta ja höröttämisestä.
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaAikuislukion (ja paritanssikurssin) myötä on herännyt sellainen ajatus opetusmetodeista ja -vaatimuksista, että hyvien suoritusten ja arvosanojen arvostus tallaa jalkoihinsa oppimisen ilon ja oman persoonallisen tavan ja tyylin omaksua ja tehdä asioita. Esimerkiksi erilaisten termien ja kaavojen ulkoa opettelu vie ajan ja huomion itse asialta ja sen mahdolliselta soveltamiselta omaan käyttöön ja tarkoituksiin. Kielten opiskelussa prepositioiden ja oikeanlaisten päätteiden loputon tankkaaminen estää omaksumasta kieltä siihen, mihin se on perimmiltään tarkoitettu: kommunikoimiseen. Tämän saman ilmiön huomasin myös eilisellä parintanssikurssilla. Juuri kun hetkeksi onnistuin unohtamaan itseni (ja sen, onko ryhtini hyvä ja lähteekö askel lantiosta saakka) ja oikeasti nauttimaan tanssista, niin opettaja tuli ja korjasi käteni asentoa sentillä ylöspäin mieheni olkapäällä. Eikö tanssissa ole tärkeintä rentous ja nautinto?
VastaaPoistaNyky-yhteiskunnassa tapetaan jatkuvalla kilpailulla ja pyrkimyksellä täydellisyyteen monelta mahdollisuus oikeasti oppia jotain. Mielestäni koko opetussuunnitelma pitäisi myllätä yltympäri ja kaikki opetus saattaa kielikylpymäiseen muotoon. Opetettaisiin asioita helposti lähestyttävällä tavalla tekemisen kautta, ei kaatamalla järjettömät määrät vaikeasti käsitettävää akateemista tietoutta oppilasparkojen päähän. Oman kokemukseni mukaan se pysyy siellä juuri sen aikaa kuin on pakko eli kokeisiin saakka, sen jälkeen 90% asiasta unohtuu lyhyessä ajassa. Tämä on tuskin tarkoitus?
En tarkoita missään tapauksessa arvostella opettajia, yhtä lailla myös he ovat sidottuja tähän systeemiin ja joutuvat rajoitetussa ajassa käymään läpi tietyt vaaditut asiat (ylipäätään aikuislukion opettajat ovat todella päteviä ja sympaattisia, terveiset vaan Hannulle ja Annalle sinne kahvipöytään J). Uskon, että opetustapoja muuttamalla saataisiin ehkäistyä syrjäytymistä ja tuettua kotouttamista ja työllistymistä näinä vaikeina aikoina. Jo ala-asteella alkava kilpailu tiputtaa kyydistä mm. maahanmuuttajataustaisia nuoria, jotka ovat sen myötä helppoja saaliita terrorijärjestöille ja rikollisliigoille. Suurin osa ihmisistä haluaa tuntea kuuluvansa johonkin, ja kaipaa arvostusta ja positiivista huomiota. Jos tämä tarve tukahdutetaan toivottomana jo lapsuusiässä, niin ei ole vaikea päätellä, ettei siitä ainakaan mitään hyvää seuraa.
Ystävällisin terveisin
Kirsi Hahtomaa
Helsingin aikuislukion oppilas
Ikä 49 v
Erinomainen pointti, hyvä Kirsi! Erityisesti ottaisin huomioon maahanmuuttajaopetuksessa.
VastaaPoistaSuvi
Kirsi haluaa raivata tilaa opiskelijan omalle persoonalliselle oppimistavalle ja -tyylille. Näin lähestyttäisiin ns. flowtilaa, jossa mahdollistuisi oppimisesta/opiskelusta (niin kuin tanssistakin) nauttiminen. Laurell olisi varmaan nyökytellyt päätään – asettihan hän koulutuksen tavoitteeksi itsenäiseksi, oma tahtoaan ja ajatteluaan toteuttavaksi ihmiseksi kasvamisen.
VastaaPoistaKirsi ei ole yksin. Nykyisin ainakin puhutaan paljon oppilaskeskeisyydestä, autenttisuudesta ja selän kääntämisestä oppiainekeskeisyydelle.
Hahmotteilla olevassa lukion uudessa opetussuunnitelmassakin todetaan mm: “Opetussuunnitelman perusteet pohjautuvat oppimiskäsitykseen, jonka mukaan oppiminen on seurausta opiskelijan aktiivisesta, tavoitteellisesta ja itseohjautuvasta toiminnasta. Osallisuus, toimijuus ja yhteisöllisyys korostuvat kaikessa lukion toiminnassa.”
Opettajana joudun tietysti katsomaan peiliin ja kysymään: Olenko itse ihmisenä aktiivinen, toiminnassani tavoitteellinen ja itseohjautuva; entäs, miten on opetukseni autenttisuuden laita? Kysyisinkö peililtä sittenkin mieluummin sen vanhan kysymyksen “Kerro, kerro kuvastin, ken on maassa…” tietäen, että kyseessähän on satu.