Rehtori Niina Peltosen puhe uusille ylioppilaille 31.5.2019

Arvoisat kevään 2019 ylioppilaskokelaat, koulumme henkilökunta, hyvä juhlaväki! 

Minä en läheskään aina pidä superlatiiveista. En ymmärrä, miksi aina pitäisi olla kaikista suurin, nopein tai nokkelin. En ymmärrä, miksi tarpeeksi hyvä ei useinkaan tunnu riittävän. 

Me kaikki totumme toistemme vertailuun jo pienestä pitäen. Jotenkin se tuntuu olevan meihin ihmisiin sisäänrakennettu ominaisuus – aivan kuten kilpailuhenkisyyskin. Tämä lienee jonkinlainen hengissä selviytymisen ehto. Jo lapsi saa kuulla, miten hän on kaikista kaunein, näppärin ja vikkelin. Sillä nostatetaan halua onnistua, tehdä töitä asioiden eteen. Eikä siinä mitään pahaa ole, jos tällaiset kehut saavat etenemään tavoitteitamme kohti. 

Totuus on kuitenkin se, että me kaikki emme voi olla aina kaikessa parhaita – siis muihin verrattuna. On tärkeää tajuta, että meidän ei myöskään tarvitse tätä olla. Riittävän hyvä on useimmiten tarpeeksi. Toivottavasti te, hyvät abiturientit, olette myös ymmärtäneet tämän: Aina ei tarvitse olla osaavin, taitavin, fiksuin – tai ei edes joka kerta parempi kuin naapuri. Olette kirjoittaneet omaa oppimistarinaanne tähän hetkeen asti - teidän omalla tavallanne ja tasollanne. Se riittää. Se tarina on nyt yhdessä huippukohdassaan, kun olette saavuttaneet yhden tavoitteenne ja olette pian kevään 2019 ylioppilaita. Helsingin aikuislukio ei ole lukiovertailujen kärjessä, mutta meille ilo syntyy siitä, että saamme tänään lakittaa yli 60 uutta ylioppilasta, jotka ovat tehneet työtä oppimisen eteen ja pääsevät nyt nauttimaan työnsä hedelmistä. 

Lukioiden ylioppilastuloksien vertailut ilmestyvät uutisiin yleensä heti, kun ylioppilaskokeiden tulokset julkaistaan. Mutta tämäkin vertailu kertoo vain yhden osan kokonaisuudesta. Tässä vertailussa puhuvat vain yo-kokeitten arvosanat. Kunnia tietenkin kuuluu kärkipään kouluille, ne ovat kiitoksensa tuloksistaan ansainneet! Mutta mielestäni kiitos kuuluu jokaiselle vertailussa mukana olevalle lukiolle.   Näissä vertailuissa ei kerrota erilaisista oppimistarinoista. Ei siitä opiskelijasta, joka peruskoulussa ajautui toisiin tarinoihin, keskeytti useamman koulun – mutta lopulta sinnikkyydellään valmistuu ylioppilaaksi. Ei siitä, jonka keskiarvo ei riittänyt nuorten lukioon, mutta joka kovalla työllä saavutti haaveensa myöhemmin aikuislukiossa. Ei kerrota opiskelijasta, joka valmistuu yhtä aikaa ammattiin ja ylioppilaaksi – ei ehkä huippuarvosanoin, mutta varmasti kaksinkertaisen työn tuloksena. Lukiovertailusta ei voi nähdä, kuinka kolmen lapsen yksinhuoltaja, joka tekee kahta eri työtä, opiskelee itsensä arjen pyörittämisen keskellä ylioppilaaksi. Harvoin kerrotaan tarinaa, jossa teini-iässä Suomeen tullut oppija saa valkolakkinsa opiskeltuaan lukion vieraalla kielellä. Tai siitä aktiiviharrastajasta, jonka päivät täyttyvät erilaisista treeneistä ja illat opiskelusta. Nämä tarinat jäävät yleensä vertailujen taustalle. Niinpä on tärkeä muistaa, että jokaisella vertailussa mukana olevalla yli 400 lukiolla ja aikuislukiolla on oma, tärkeä tehtävänsä. Ja varmasti jokainen tekee sen niin hyvin, kuin pystyy. Riittävän hyvin, että oppijat pystyvät kirjoittamaan oppimistarinaansa eteenpäin.

Kiitos opiskelijoiden kannustamisesta eteenpäin kuuluu tietenkin koulumme henkilökunnalle. Kiitos opettajille, jotka ovat ohjanneet opiskelijoitamme riittävän hyvän oppimisen tielle. Ja erityiskiitos tässä vaiheessa niille kuudelle opettajalle, jotka nyt ansaitusti siirtyvän pitkän uransa jälkeen nauttimaan vuosistaan reservissä. Helinä, Tarja, Irja, Kati, Merjo ja Jussi – muistakaa aina, että olette tehneet äärimmäisen tärkeää työtä aikuisten lukiokoulutuksessa ja perusopetuksessa ohjatessanne nuorten ja aikuisten oppimistarinoiden syntymistä.

Toki itsekin syyllistyn siihen, että tutkin lukiovertailuja. Mielelläni vertailen tuloksiamme vaikkapa toisiin aikuislukioihin. “Kas, olimme vähän parempia kuin tuo muutaman kilometrin päässä toimiva yksityinen aikuislukio. - Noh, tuolle hävisimme tällä kertaa.” Niin, ehkä se tarve vertailuun todella on sisäänrakennettuna ominaisuutena. Ja tietenkin tunnen ylpeyttä, kun Suomi nousee Pisa-tulosten kärkeen; koen olevani osa tätä maailman parasta koulujärjestelmää. Tuota suurta kansallisylpeyttä on nähty myös viimeisen viikon aikana, kun ME voitimme jääkiekon maailmanmestaruuden. ME olemme parhaita tässä lajissa – koko Suomen kansa on ottanut voiton omakseen, vaikka vain muutama heistä siellä kaukalossa töitä teki.

Mutta aina ei tarvitse olla kärjessä, jos saavuttaa omat, itselleen asettamansa tavoitteet.  Ei niitä tarvitse verrata naapurin tuloksiin. Eikä superlatiivina olemisen tarvitse aina olla tavoitteena. Tärkeämpää on olla tyytyväinen omiin saavutuksiinsa, voittaa itsensä. Ja jos ei voitakaan, niin seuraavalla kerralla tietää panostaa enemmän, jotta pääsee taas askeleen eteenpäin.

Totuus kuitenkin on se, ettei ylioppilaan koetulosten vertailulta voi välttyä. Korkeakoulut ottavat entistä enemmän ylioppilaskokeiden tulokset huomioon opiskelijavalinnoissaan. Silloin arvosanoilla on merkitystä. Mekin tuijotamme yksittäisiä arvosanoja esimerkiksi kun mietimme, ketkä ylioppilaistamme saavat stipendejä. Niin – emme osaa olla vertailematta. Tämän takia tietenkään ei kannata kirjoittaa tarinaansa hutiloiden. Toisaalta: aina voi asettaa myös uusia tavoitteita, syventää ja laajentaa lukioaikaistakin osaamistaan, täydentää ylioppilastutkintoaan – vaikkapa aikuislukiossa.

Olin hyvin ilahtunut Suomen psykologianopettajien yhdistyksen viestistä, kun koulustamme kirjoitettiin tämän kevään ylioppilaskokeissa psykologian valiovastaukset. Toki viestissä viitattiin siihen, että opiskelijamme oli “yksi parhaista ainereaalivastaajista”, mutta enemmän painotettiin vastauksia ja niiden laatua. Psykologianopettajat ymmärsivät tuoda esille muutakin kuin superlatiiveja. 

Mihin meitä sitten olisi syytä vertailla, kun sitä tehdään kuitenkin? Toivottavasti te, hyvät ylioppilaskokelaat, olette ymmärtäneet, että on tärkeää olla oman elämänsä superlatiivi, kehittyä omassa maailmassaan ja mennä siinä eteenpäin. On hyvä tavoite olla vähän parempi kuin itse oli viime vuonna. On myös hyvä oppia olemaan itselleen armollinen. Aina ei tarvitse olla kaikista paras - eikä edes parempi kuin naapuri... tai ruotsalaiset – Joskus keskiverto on aivan riittävä.
 

Jokainen teistä on kirjoittanut jo vuosia oman elämänsä oppimistarinaa. Nyt olette tarinan tässä pisteessä, saatte yhden osoituksen osaamisestanne ja kehittymisestänne. Mutta tarina jatkuu, päätepistettä oppimiselle ei varmasti näy, kun astutte pian valkolakit päässänne juhlasalin ovesta ulos. Onnittelut siitä, että olette nyt saavuttamassa yhtä riittävän hyvää tavoitettanne!

Uuden ylioppilaan puhe - Sofia Sandström

Hyvä juhlaväki, opettajat, rehtori ja koko henkilökunta, sekä erityisesti uudet ylioppilaat.

 Äidinkielen kursseilla tekstianalyysejä tehdessäni huomasin, että inhokkitekstejäni ovat puheet. Siitä huolimatta olen kiitollinen siitä, että saan vielä kirjoituksista selvittyäni haastaa itseäni ja jakaa teille sanojani täällä tänään.

Lukiourakka on nyt takana ja valkoiset lakit saavutettu. Harkitsin puolivakavasti propellihattua ylioppilaslakin sijaan aiheuttaakseni pahennusta. Suomen toinen ylioppilaaksi valmistunut nainen Emma Irene Åström aiheutti aikanaan pahennusta ylioppilaslakkia käyttämällä, se kun ei 1870-luvun alussa ollut sallittua naisille, joiden opiskelukin vaati vielä tuolloin erityisluvan.

Enää lakkeja ei pidetä päässä koko kesää, eikä meitä puhutella ylioppilaan tittelillä, mutta tutkinto tuntuu edelleen kantavan ihmisten mielissä suurta arvostusta. Sehän ei ole millään lailla huono juttu, paitsi nyt, kun olen käynyt sekä ammattikoulun että lukion, ja huomannut eron. Ammattiin valmistuessani sukulaiset eivät soitelleet kysellen lahjatoiveita. Henkilökohtaisesti pidän ammattiin valmistumista jopa lukiosta valmistumista merkittävämpänä. Siinä missä ammattitutkinto on mahdollinen päätepiste, on lukio lähtökohtaisesti vain välietappi.

Harrastin lapsena yleisurheilua. En pitänyt lajeista, joissa liikuttiin nopeasti tai rimat olivat korkeita. Minun juttuni olivat pitkät juoksumatkat. Olin niissäkin hidas, usein myös viimeinen, mutta saavuin lopulta aina maaliin. Lukiourani näyttää kulkeneen samalla tavoin: rima oli matalalla, eteneminen hidasta, mutta maalissa ollaan. Olen välillä kutsunut aikuislukiota ikuislukioksi. Ironista kyllä, samaan aikaan aloittanut opiskelutoveri, jolta termin omaksuin, valmistui jo kaksi vuotta sitten.

Suhtauduin lukio-opiskeluun alusta asti harrastukseksena, lähinnä vältelläkseni suorituspaineita. Harrastukselta se myös usein tuntui, kun sain keskittyä vain kiinnostaviin aineisiin ja jättää väliin kaiken, mikä oli tylsää tai liian vaikeaa. Silti suorituspaineet ajoittain hiipivät esiin, lähinnä siitä ajatuksesta, että kun on aikuisena ”teinien koulussa”, pitäisi tottakai osata kaikki, vaikka eihän se niin mene.

Tärkeimpiä lukiossa oppimiani asioita on ollut kysymään opettelu. Kun koko luokka hiljaisuudellaan vakuuttaa ymmärtäneensä kaiken, on yllättävän vaikeaa nostaa käsi ylös ja sanoa, ettei ole ymmärtänyt jotakin. Sitä on täytynyt tietoisesti harjoitella. Kysymisen taidosta on ollut hyötyä myös koulun ulkopuolella: enää en pelkää olevani vaivaksi soittaessani verottajalle, vaikka kuulenkin virkailijan äänessä turhautumisen, kun hän on selittänyt minulle jo puoli tuntia verotuksen periaatteita.

Kurssisuorituksia ja arvosanoja tärkeämpää on itsensä kehittäminen. Siinä lukiosta on ollut suuri hyöty. Olisinko ollut kiinnostunut lukemaan Jane Austenia tai selvittämään ensimmäisen maailmansodan vaiheita ilman lukiokurssien vaatimuksia? Luultavasti kyllä. Olisinko arjessa töiden jälkeen tullut kotiin ja avannut kirjat? Luultavasti en.

Toivon, että saamme säilytettyä kiinnostuksen uuden oppimiseen ja itsemme kehittämiseen myös lukion jälkeen. Luetaan siis edelleen uutiset otsikkoja pidemmälle, annetaan mahdollisuus sille kirjalle, joka ei heti alussa sytytä, ja katsotaan söpöjen eläinvideoiden välissä aina joskus pari dokumenttia.

Lopuksi haluan siteerata näyttelijä-radioääni Antti Holmaa, ja toivottaa teille kaikille oikein hyvää, oikein hyvää ja vielä kerran: oikein hyvää.

Kiitos.

Opiskelua vankilan sisällä

Päädyin vankilaan kaikesta ja kaikista odotuksista huolimatta. Olen käynyt lukion oppimäärän aikoinaan noin 10 vuotta sitten, kirjoitukset jäivät suorittamatta. Joten minulla on jonkinlainen pohja ja jopa etu kanssaopiskelijoihin nähden. Meitä on vaihtelevasti noin 10-12 opiskelijan suuruinen luokka.

Vankilassa päivät sujuvat aikalailla suunniteltujen aikataulujen mukaisesti. Koulua meillä on jokaisena arkipäivänä, joina Helsingin aikuislukiosta saapuu paikalle opettaja pitämään kyseisen oppitunnin joka on lukujärjestykseen merkittynä. Tällä hetkellä meillä pyörii EN4, YH2, ÄI4 ja RUB3.3.

Siviiliopiskeluun nähden täällä olemisessa on joitain hyviä puolia. Kirjat meille tarjotaan uusimman opetussuunnitelman mukaisesti suoraan hyllystä. Opettaja saapuu paikan päälle ja luokkakoko on pieni. Mitä tulee huonoihin puoliin opiskeluun vankilassa, oppitunnit ovat meluisia, sisäinen motivaatio useimmilla hakusessa, osittain johtuen siitä etteivät he aio edes kirjoittaa ylioppilaaksi. Minä taidan olla ainut, jolla on päämäärä ja joka näkee nämä opinnot tulevaisuuden kannalta hyödyllisiksi. Kuitenkin opiskelijat jaksavat tsempata olosuhteisiin nähden ja tietynlainen rentous kuuluu tähän ympäristöön.

Opettajat ovat ammattitaitoisia ja ennen kaikkea hyvin, hyvin pitkäjänteisiä ja kärsivällisiä. Uskoisin tämän olevan haastavin opetusympäristö mihin opettaja voisi joutua. Opiskelijoiden määrän ollessa pieni on kuitenkin haaste saada tarkoituksenmukainen oppi perille. Hyvin pitkälle mennään opiskelijoiden ehdoilla, sillä keskittyminen on hyvin monelle lähes sietämätöntä.

Itse olen iloinen että vaikka jouduin tänne, niin silti minulle tarjotaan mahdollisuus jatkaa opintojani valtion tukemana. On meillä pari vankia jotka suorittavat kesken jäänyttä peruskouluakin. Tällä hetkellä tosin nämä opinnot ovat tauolla, sillä toinen näistä sai kurinpitorangaistuksena siirron määräajaksi suljetulle osastolle. Kenelläkään ei ole varmaa tietoa milloin hän pääsee palaamaan kouluun takaisin. Täällä on vankilan pidettävä omaa linjaansa heiddän näkökulmastaan jottei vankilan järjestys eikä säännöt kärsi. Lähtökohtaisesti olemme kuitenkin itse vastuussa omista tekemisistämme, joten vankilassa olo ja rangaistukset täällä ovat vain seuraus.

Meillä on kevätlukukausi päättymäisillään ja kurssien kokeet lähestyvät. Kesän aikana meille tullaan pitämään kurssi YH1. Sitä lukuun ottamatta meillä on taukoa opiskeluista aivan kuten päivälukiossakin.

Iloista ja lämmintä kesää lukijoille!


Tekstin on kirjoittanut Helsingin vankilassa lukio-opintoja suorittava Helsingin aikuislukion opiskelija. Tekstissä esitetyt ajatukset ja mielipiteet ovat opiskelijan omia eivätkä aina edusta Helsingin aikuislukion näkemyksiä vankilaopiskelusta. Tekstin on välittänyt blogiin vankilan äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja Anna.

Noran tie aikuisopiskelijaksi

KIITOS RAKAS OPETTAJA

Löysin itseni lukiossa, hyvin hermostunut vanhempi opiskelija. Päätin viime vuonna tulla opiskelemaan suomea yhdeksi lukuvuodeksi. Se oli hyvin epävarma alku uudelle suunnalleni elämässä.

Viikon kuluttua suomen kielen opintojen aloittamisesta, löysin itseni opiskelemasta suomen kieltä, historiaa, englantia ja matematiikkaa, ja rakastin sitä. Minusta tuntui, että minun ei pitäisi olla liian innoissaan, koska minun täytyy lähteä lukuvuoden loppussa pois koulusta. Ajattelin olevani liian vanha.  Sanoin itselleni: "Se on vain muutama kuukausi ja tämä päättyy."

Muutama kuukausi kului ja tein vielä enemmän aineita, ja pidin jokaista opettajasta, jonka luokassa opiskelin. En tiedä, ovatko kaikki opettajat Suomessa yhtä hyödyllisiä ja opiskelijaa tukevia kuin opettajat, joita tapasin Helsingin Aikuislukiossa. Löysin itselleni uudenlaisen riippuvuuden. En vain voinut pysäyttää itseästäni halua opiskella.

Kouluvuosi päättyi ja minulla oli täysin uusia suunnitelmia, jotka rakensivat tulevaisuuteni. Miten se tapahtui? Alle kuuden kuukauden aikana minun elämäni muuttui vanhasta hyödyttömästä naisesta, naiseksi, jolla on tulevaisuutta ja suunnitelmia.

Minun historian opettaja oli ensimmäinen, joka kysyi minulta yksityisessä haastattelussa tulevista suunnitelmistani. En ollut silloin varma, mitä haluisin tehdä. Niinpä hän kysyi, onko minulla suunitelmia yliopisto-opintoihin. Kun kerroin hänelle, kuinka mielelläni haluaisin jatkaa, jos se olisi vaihtoehto, mutta tunsin itseni liian vanhaksi. Hän kertoi minulle, että kukaan ei ole koskaan liian vanha opiskelemaan. Hän kysyi, mitä ajattelisin yhteiskuntaopista. En edes tiennyt, mitä sana "yhteiskuntaoppi" tarkoittaa. Hän selitti sen ja kertoi minulle, kuinka hän huomasi intohimoani ja jännitystäni historian luokassa aina, kun aihe oli yhteiskuntaoppia. Seuraavalla jaksolla löysin itseni yhteiskuntaopinnoiossa, jota rakastin enemmän kuin mitään, mitä aiemmin olin opikellut.

Toinen opettaja, joka oli minulle järkytys, oli opiskelutekniikan opettaja. Hän auttoi minua näkemään vielä selvemmin, kuinka intohimoinen opiskelija olen. Sain huipputulokset jokaisesta motivaatiotestistä. Hän auttoi löytämään monia opetusmenetelmiä, jotka auttavat minua niin paljon tänäänkin. En edes tiennyt, että tällaisia opettajia tai tällainen kurssi oli olemassa.

Matematiikan opettaja antoi minulle rohkaisevia sanoja, kun tunsin olevani hyödytön, koska suomen kieleni oli vielä hyvin heikko, ja koska lopetin matematiikan opiskelun, kun olin 14-vuotias. Valmistuin hänen kurssiltansa arvosanalla  9/10, joten hänen sanansa olivat hyvin totta.

Biologian opettaja sai minut tuntemaan kuinka typerä olin, kuin olisin lapsi, joka ei halunnut opiskella tätä mielenkiintoista aihetta. Hänen opetustapa sai sydämeni hymyilemään.

Englannin kielen opettajat muistuttivat minulle, kuinka paljon rakastin kirjallisuutta ja kielten opintoja.

Ja ihana suomenkielinen opettajani rohkaisi meitä läpi kaikki kuukaudet, joita vietimme hänen kursseillaan. Hän sai minut lukemaan uudestaan. Hän muistutti, miksi rakastin kirjoja lapsena, ja nyt en voi lopettaa lukemista. Kun tein tutkimuksen kotimaani suosikkikirjailijastani, hän sanoi minulle, miten esitykseni sai hänet haluamaan lukea kijailijan kirjoja. Kun selitin, että yhtään hänen kirjaa ei ole käännetty millekään kielelle, hän tunnin loppuun ja sanoi "Saan lukea nämä kirjat, koska sinä olet se, joka kääntää ne suomeksi!" Itkin tuona päivänä. Mielestäni on mukavaa olla mukava ihminen, mutta se, että opettaja on näin opiskelijaa tukeva ja rohkaiseva, on toinen opetuksen taso.

Yksi suurimmasta avusta ja rohkaisusta, jonka löysin, sain opinto-ohjaajalta. Hän on kaikkein tukevin ihminen, jonka olen tavannut missään koulussa, joissa olen opiskellut. Hän varmisti, että jatkoin matkaani Helsingin aikuislukiossa, jossa olen tänään suunnittelemassa paljon pidempää opiskelijaelämää.

Opiskelijana tiedän, että opettajat eivät saa paljon kiitosta ja unohtavat, kuinka paljon hyvää ja muutosta annatte elämäämme. Muistakaa kiittää itseänne siitä, että tuette aikuisopiskelijoita kuten meitä. Monet meistä ovat kiireisiä töiden, kodin ja perheiden kanssa, joten unohdamme kiittää teitä tarpeeksi. Jokaisen opiskelijan puolesta, joka koskaan lähti luokkastasi, haluan sanoa: "Kiitos!"

Aikuislukio vuonna 2030?

Minua pyydettiin kirjoittamaan aikuislukiomaailman ajankohtaiskatsaus, mutta luovasti käänsin tehtävänannon katsomaan tulevaisuuteen. Tällä hetkellä työn alla olevat uudistukset tähtäävät eteenpäin, ne rakentavat uudenlaista tapaa opiskella ja oppia. 

Uusi lukiolaki on jo hyväksytty ja vahvistettu, ja se astuu voimaan jo ensi syksynä. Lukiolain muutoksien myötä Opetushallituksessa on käynnistynyt myös opetussuunnitelman perusteiden uudistaminen. Miten tämä tulee näkymään aikuislukiolaisen opinnoissa? Vuonna 2030 ei opiskella enää kursseittain, vaan käytössä ovat opintopisteet. Opiskelija voi valita opintoihinsa erilaajuisia opintomoduuleja, joista hän sitten kerää koko oppimäärän. Yhtenä tavoitteena on lisätä oppiaineiden välistä yhteistyötä ja luoda laajempia kokonaisuuksia, joissa opiskelija esimerkiksi tutkii jotakin ilmiötä eri näkökulmista. Tähän tapaan opiskella voi itse asiassa jo nyt tutustua Helsingin aikuislukion kestävän kehityksen opintokokonaisuudessa, jossa mukana on kuuden eri oppiaineen kursseja. Näistä opiskelija valitsee oman kiinnostuksensa ja tarpeensa mukaiset oppiaineet. Vuonna 2030 tämä on yleinen tapa opiskella ja syventää oppijan osaamista eri alueilla. 

Tulevaisuudessa oppiminen koulun ulkopuolella tunnustetaan entistä paremmin osaksi aikuislukio-opintoja. Erityisesti aikuisilla on paljon osaamista, jota on hankittu työelämässä, muissa opinnoissa tai harrastuksissa. Jos tämä osaaminen vastaa lukion tai perusopetuksen opetussuunnitelman tavoitteita, voi opiskelija nopeuttaa opiskeluaikaansa näyttämällä osaamistaan. Yleissivistävälle puolellekin syntyy näin eräänlainen näyttötutkintojen järjestelmä. Oppiminen myös siirtyy kouluaikana entistä enemmän ulos luokkahuoneista: eri ilmiöitä tutkitaan koulun ulkopuolella yhteistyöoppilaitoksissa, yrityksissä, työpaikoilla, kaupungin eri oppimispisteissä ja verkossa. VR-tekniikka mahdollistaa matkustamisen eri paikkoihin ja aikoihin ilman hiilijalanjälkeä suurentavia matkustustapoja.  Eivätkä koulutkaan näytä reilun 10 vuoden päästä enää siltä kuin nyt. Niistä on rakennettu aitoja oppimiskeskuksia, joissa on erilaisia oppimisen tiloja. Pulpettirivit ovat silloin historiaa! 

Lukioaikana opiskelija pääsee myös tutustumaan korkeakouluopintoihin: yhteistyö yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen kanssa tulee laajenemaan. Tämän myötä opiskelija voi saada jo lukioaikanaan lentävän lähdön kohti jatko-opintoja. Valitsisitko sinä vaikkapa kurkistuskurssin jatko-opintoihin, jonkin alan perusopinnot verkko-opintoina tai labrakurssin ammattikorkeakoulusta? Aikuisten perusopetuksen puolella taas voisi osallistua ammatillisiin opintoihin tai tutustua lukiomaailmaan. Tällaisesta yhteistyöstä on apua niin niille, jotka vielä miettivät uravalintojaan, kuin niillekin, joille suunta on selvä.  

Oppimisen digitalisaatio on vuonna 2030 ottanut aimo harppauksen tästä päivästä eteenpäin. Data-analytiikka on arkipäivää: se kertoo oppijalle ja hänen ohjaajilleen / opettajilleen, millä tasolla osaaminen on. Se osoittaa, missä kohdissa eri moduuleissa on vielä opiskeltava lisää ja mistä taas voi lähteä vauhdilla eteenpäin. Tämä tapahtuu reaaliaikaisesti, jotta opiskelijan ei tarvitse odottaa palautetta osaamisestaan liian kauan. Opettajalla on tämän kehityksen myötä aikaa keskittyä ohjaamaan opiskelijoita solmukohdissa, silloin kun oppiminen ei tunnu edistyvän. Luonnollisesti tämä vaatii oppijalta myös vahvaa itseohjautuvuutta – opettaja ei ole se, joka jakaa tietoa, vaan se, joka tekee yhdessä opiskelijoitten kanssa, vie oppimista ohjaten eteenpäin. 

On myös mielenkiintoista seurata, kuinka käy ylioppilastutkinnolle. Nythän on esitetty sen laajentamista niin, että ylioppilaaksi pääsisi suoritettuaan viisi ylioppilaskoetta nykyisen neljän sijaan. Tämä uudistus kytkeytyy korkeakoulujen haku-uudistukseen, jossa huomioon otetaan viiden ylioppilaskokeen arvosanat. Mutta entäpä muut rakenteet? Digitaaliset ylioppilaskokeet ovat jo täällä, mutta voisiko tulevaisuudessa olla mahdollisuus osallistua ylioppilaskokeisiin silloin, kun tietää osaamisensa olevan riittävällä tasolla? Onko meillä vuonna 2030 ehkä koelabroja, jonne opiskelija ilmoittautuu ja tulee tekemään haluamansa kokeet, kun se hänelle sopii. Tämä tukisi opintojen aikaista moduuliajattelua. Voi tietenkin olla, että reilu kymmenen vuotta on tällaiselle muutokselle liian lyhyt aika. 

En ole ennustaja, mutta välillä on mukava visioida sitä, miltä tulevaisuus aikuislukiossa ja ylipäätään koulumaailmassa näyttää. Kun työelämä ja ympäröivä maailma uudistuu, täytyy koulunkin pysyä vauhdissa mukana. Uudistukset ovat entistä nopeampia ja entistä suurempia, mikä saattaa välillä hämmästyttää. Suomalaisessa koulussa on paljon hyvää, mutta paikalleen ei voi jäädä, ettei se hyvä muutu jäänteeksi menneestä. Yhden asian säilymisestä olen kuitenkin melko varma: oppimista ei tapahdu ilman aitoja kohtaamisia, vuorovaikutusta ja yhdessä tekemistä. Vaikka tietoteknologia on koko ajan suurempi osa arkeamme ja oppimistamme, ei se poista ihmiskontaktien tarvetta. Koulujen henkilökunnan ja opiskelijoitten yhteistyö on oppimisen perusta, joka varmasti tulee vain lisääntymään.  

Niina Peltonen, Helsingin aikuislukion rehtori, joka odottaa innolla näkevänsä tulevaisuuden koulun 

Uuden ylioppilaan puhe

Hyvää iltaa, arvoisa juhlaväki. 

Olisin voinut kirjoittaa vaikka kuinka pitkän puheen lukiohistoriasta ja sen merkityksestä, mutta tässä tilanteessa siinä ei olisi mitään järkeä. Pääasia nimittäin on se, että se on nyt ohi. Me valmistuttiin. 

Me ollaan nyt istuttu läpi tunnit, stressattu ja hiki pinnassa päntätty läpi koeviikot, kärsitty se tuska mikä on ne surullisenkuuluisat YO-kokeet. Kaikki tämä on ollut yhtä asiaa varten, tänä päivänä todistuksen ja lakin saamista varten. Tämän ovat mahdollistaneet opettajamme, koulutoverimme, perheemme ja ystävämme tukemalla meitä läpi koulun, mutta ennen kaikkea tämän on mahdollistaneet me itse. Tämä on meidän voittomme. 

Tällä hetkellä ei sillä ole mitään väliä, mistä me tulimme, mitä me opiskelimme tai mihin me jatkamme. Jotkut meistä lähtevät yliopistoon tai ammattikorkeaan, jotkut jatkavat suoraan työelämään ja jotkut lähtevät inttiin tai pitävät ansaitun välivuoden. Sillä, mihin jatkamme, ei kuitenkaan ole väliä; meille on jokaiselle annettu se pohja, se pieni tiedonjyvä, joka valmistaa meitä ja jonka kanssa lähdemme elämään omaa elämäämme ja selviytymään tulevaisuudessa. Olipa se tulevaisuus sitten akatemiassa, kotona tai töissä, tämä pohja, tämä valmius, on juuri se, mikä tulee meitä auttamaan kasvamisessa ja itsenäisessä elämässä. 

Kiitän siis vielä kerran suuresti kaikkia, jotka ovat olleet tukenamme. Odotan myös innolla, että pääsen tapaamaan teitä lukion ulkopuolella, kasvattamaan tietoa ja muutenkin kasvamaan kanssanne aikuisina, opiskelijoina, työntekijöinä ja etenkin ihmisinä. 

Kiitos.