Hyvä juhlaväki, opettajat, rehtori
ja koko henkilökunta, sekä erityisesti uudet ylioppilaat.
Äidinkielen kursseilla tekstianalyysejä
tehdessäni huomasin, että inhokkitekstejäni ovat puheet. Siitä huolimatta olen
kiitollinen siitä, että saan vielä kirjoituksista selvittyäni haastaa itseäni
ja jakaa teille sanojani täällä tänään.
Lukiourakka on nyt takana ja
valkoiset lakit saavutettu. Harkitsin puolivakavasti propellihattua
ylioppilaslakin sijaan aiheuttaakseni pahennusta. Suomen toinen ylioppilaaksi
valmistunut nainen Emma Irene Åström aiheutti aikanaan pahennusta
ylioppilaslakkia käyttämällä, se kun ei 1870-luvun alussa ollut sallittua
naisille, joiden opiskelukin vaati vielä tuolloin erityisluvan.
Enää lakkeja ei pidetä päässä koko
kesää, eikä meitä puhutella ylioppilaan tittelillä, mutta tutkinto tuntuu
edelleen kantavan ihmisten mielissä suurta arvostusta. Sehän ei ole millään
lailla huono juttu, paitsi nyt, kun olen käynyt sekä ammattikoulun että lukion,
ja huomannut eron. Ammattiin valmistuessani sukulaiset eivät soitelleet
kysellen lahjatoiveita. Henkilökohtaisesti pidän ammattiin valmistumista jopa
lukiosta valmistumista merkittävämpänä. Siinä missä ammattitutkinto on
mahdollinen päätepiste, on lukio lähtökohtaisesti vain välietappi.
Harrastin lapsena yleisurheilua. En
pitänyt lajeista, joissa liikuttiin nopeasti tai rimat olivat korkeita. Minun
juttuni olivat pitkät juoksumatkat. Olin niissäkin hidas, usein myös viimeinen,
mutta saavuin lopulta aina maaliin. Lukiourani näyttää kulkeneen samalla
tavoin: rima oli matalalla, eteneminen hidasta, mutta maalissa ollaan. Olen
välillä kutsunut aikuislukiota ikuislukioksi. Ironista kyllä, samaan aikaan
aloittanut opiskelutoveri, jolta termin omaksuin, valmistui jo kaksi vuotta
sitten.
Suhtauduin lukio-opiskeluun alusta
asti harrastukseksena, lähinnä vältelläkseni suorituspaineita. Harrastukselta
se myös usein tuntui, kun sain keskittyä vain kiinnostaviin aineisiin ja jättää
väliin kaiken, mikä oli tylsää tai liian vaikeaa. Silti suorituspaineet
ajoittain hiipivät esiin, lähinnä siitä ajatuksesta, että kun on aikuisena
”teinien koulussa”, pitäisi tottakai osata kaikki, vaikka eihän se niin mene.
Tärkeimpiä lukiossa oppimiani
asioita on ollut kysymään opettelu. Kun koko luokka hiljaisuudellaan vakuuttaa
ymmärtäneensä kaiken, on yllättävän vaikeaa nostaa käsi ylös ja sanoa, ettei
ole ymmärtänyt jotakin. Sitä on täytynyt tietoisesti harjoitella. Kysymisen
taidosta on ollut hyötyä myös koulun ulkopuolella: enää en pelkää olevani
vaivaksi soittaessani verottajalle, vaikka kuulenkin virkailijan äänessä
turhautumisen, kun hän on selittänyt minulle jo puoli tuntia verotuksen
periaatteita.
Kurssisuorituksia ja arvosanoja
tärkeämpää on itsensä kehittäminen. Siinä lukiosta on ollut suuri hyöty. Olisinko
ollut kiinnostunut lukemaan Jane Austenia tai selvittämään ensimmäisen
maailmansodan vaiheita ilman lukiokurssien vaatimuksia? Luultavasti kyllä.
Olisinko arjessa töiden jälkeen tullut kotiin ja avannut kirjat? Luultavasti
en.
Toivon, että saamme säilytettyä
kiinnostuksen uuden oppimiseen ja itsemme kehittämiseen myös lukion jälkeen.
Luetaan siis edelleen uutiset otsikkoja pidemmälle, annetaan mahdollisuus sille
kirjalle, joka ei heti alussa sytytä, ja katsotaan söpöjen eläinvideoiden
välissä aina joskus pari dokumenttia.
Lopuksi haluan siteerata
näyttelijä-radioääni Antti Holmaa, ja toivottaa teille kaikille oikein hyvää,
oikein hyvää ja vielä kerran: oikein hyvää.
Kiitos.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti