Mahtavat kanssavalmistuneet, arvoisat opettajat, rehtori, apulaisrehtorit sekä muu koulumme kunnioitettu henkilökunta
Heräsin tänään tukka pystyssä, mutta katsokaa minua nyt. Näyttää hyvältä, eikö vain? Vastaavanlainen muutos on tapahtunut kuluneen, hieman päälle kolmen lukiovuoden aikana. Olen puhjennut kukkaan. Tämän kauniin muutoksen tapahtuessa on minulta kysytty yhtä asiaa.
Mitä aiot tehdä lukion jälkeen?
Tätä on minulta kysytty enemmän kuin olen itse asiaa malttanut ajatella. Vastausta pohtiessani törmäsin sitaattiin tanskalaiselta teologilta ja filosofilta Søren Kierkegaardilta. Vapaasti suomennettuna hän kirjoitti näin: “Elämää voi ymmärtää vain katsomalla taaksepäin, mutta sitä on kuitenkin elettävä kulkemalla eteenpäin.”
Kierkegaardin sanoista heräsi ajatus: Ylioppilastutkinto ei ole yksinomaan merkki menneisyyden saavutuksista vaan myös avain iän kestävään oppimiseen ja tulevaisuuteen vailla vertaa. Oman ylioppilastutkintomme olemme nyt saavuttaneet, ja on ollut kunnia valmistua nimenomaan Konepajan aikuislukiosta. Monesti minulta on kysytty: “Missä se on?” Itse taas kysyisin: “Miten sinne pääsee?”, sillä täällä voi loistaa omana itsenään. Aivan kuten minunkin annetaan tänään loistaa tällä lavalla.
Muistan, miten yläasteella meille kerrottiin kaksoistutkinnosta, nykyisestä ammattilukiosta. Tuolloin ensireaktioni oli, että olin asiasta kiinnostunut mutta samalla jokseenkin neuvoton. Se nimittäin kuulosti yhdeltä mahdollisuudelta lisää tutkintojen loputtomassa viidakossa. Viidakkoveitsen sijaan kädessä oli kirjoja. Lierihatun virkaa taas ajoi korvien välissä säkenöivä into uutta kohtaan. Jotain olisi valittava, päätös olisi tehtävä.
Muistan hyvin, miten valitsimme lukion aikana suoritettavia aineita täällä vieressä, Hattulantiellä. Keskustelimme kavereiden kanssa siitä, mitkä aineet kannattaa valita, sillä ainakin osa niistä olisi myöhemmin myös kirjoitettava. Ruotsi vai matikka? Valitsin matikan, men svenska skulle också har varit trevligt. Esille nousi myös, miten merkittävässä asemassa kirjoitukset olisivat siinä, mihin pääsee opiskelemaan sitten lukion jälkeen. Tosin itselleni ylioppilaskirjoitukset tuntuivat kaukaisen tulevaisuuden etäiseltä ponnistukselta. Määrittelisiväthän ne vasta aikaa lukion jälkeen. Siis aikaa, josta itsellä ei ollut vielä varsinaisia pohdintoja, puhumattakaan suunnitelmista.
Arvatkaa, miten valitsin kirjoitettavat aineet tuolloin? Miten tein valinnan siinä hetkessä?
Se aiemmin mainitsemani säkenöivä into uutta kohtaan ohjasi kohtaloani myös tämän valinnan kohdalla. Kuuntelin itseäni ja valitsin aineet, joista todella olin kiinnostunut. Matikan suhteen halusin vain todistaa itselleni, etten ole täysin menetetty tapaus. Voin sanoa tiedostavani, miten merkittävän valinnan tein, sillä tässä hetkessä olen ylpeä itsestäni. Matikassa olisi voinut mennä paremmin, mutta it is what it is. Tänään olen ylioppilas. Itseni lisäksi olen kuitenkin myös ylpeä kaikista muistakin tänään valmistuneista. Ystävät, olemme tehneet sen.
Nyt on katsottu taaksepäin ja ymmärretty elämää siltä ajalta hieman paremmin. Tästä hetkestä suunta on kuitenkin eteenpäin, sillä edessä odottaa tulevaisuus vailla vertaa.
Puhuessani valinnoista, päätöksistä ja tulevaisuudesta mieleeni juolahtaa pyyntö. Nostaisiko juhlaväki toisen kätensä ilmaan?
Tuoreet ylioppilaat, katsokaa, he kaikki ovat meidän tukenamme. Vaikka päätökset ovat meidän, niitä ei tarvitse tehdä yksin. Siinä kuuluu vastaus kysymykseen: “Mitä aiot tehdä lukion jälkeen?” En ole varma, mutta tiedän, etten tule tekemään sitä yksin. Uskotaan itseemme, ollaan lempeitä toisillemme ja muistetaan: elämme vain kerran.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti