Virtuaaliopetuksen päivät ovat Opetushallituksen järjestämä kaksipäiväinen tapahtuma Helsingissä. Keskiössä on opetuksen digitaaliset ulottuvuudet, mutta puheissa ja pajoissa sivutaan muitakin ajankohtaisia aiheita hyvinkin laajasti. Ensimmäisen päivän päätteeksi voin todeta, että taas kerran hyvin järjestetty tilaisuus - kiitos siitä! Uusiakin ajatuksia syntyi ja muutama vanha selvensi itseään. Katsotaan tuleeko huomenna lisää.
Vaikka luonnontieteilijä minussa pyrkii pitämään kielellä leikkimisen minimissä, sanoja on joskus kiva pyöritellä. Virtuaali on kiinnostava sana. Virtuaalitodellisuus lienee meille tutuin: todellisuus joka luodaan esimerkiksi tietotekniikan avulla, mutta joka ei ole olemassa fyysisessä todellisuudessa. Tekotodellisuus, keinotodellisuus. Nykyään sana virtuaali liimataan sulavasti muidenkin sanojen eteen ja sillä viitataan mm. kaikkeen verkossa tapahtuvaan. Virtuaaliopetus on verkossa tapahtuvaa tai muuten vain tietotekniikkaa hyödyntävää opetusta. Ei siis teko-opetusta tai keino-opetusta?
Pengoin ihan vähän nettiä. Latinankielinen sana vir on alunperin tarkoittanut miestä. Sana virtus on viitannut mm. moraaliseen erinomaisuuteen, roomalaiseen jumalaan sekä enkelityyppiin. Ajanpuutteen vuoksi en päässyt täysin selvyyteen siitä kuinka tämä sana on taipunut tarkoittamaan mm. keinotodellisuutta (eng. virtual). Jos ymmärsin oikein sana virtual tarkoitti alunperin sitä, että henkilö pystyy antamaan jonkin vaikutelman tai kuvan itsestään, joka ei välttämättä ole totta. Näin tämä miehisyyden ja hyveen sana olisi päätynyt tarkoittamaan jotain, mitä ei ole olemassa. Koska päässä pyörii nyt myös sana virtuoosi sekä Westworldin tunnari, jätän asian kielestä enemmän ymmärtäville. Kieli-ihmiset - saa selventää!
Mutta totta kai virtuaalitodellisuuskin on olemassa. Netti on olemassa eikä enää pois räjähdä. Siellä olevat asiat vaikuttavat ihmisten ajatusmaailmaan, käyttäytymiseen sekä oppimiseen. Monelta osin toivotan tämän todellisuuden tervetulleeksi - ainakin omalla kohdalla käytännön hommat ovat helpottuneet. Verkko on läsnä perinteisessä lähiopetuksessa vahvasti, kun kurssimateriaali, ohjeet, arviointi ja tehtävien palautus ovat suurimmaksi osaksi siellä virtuaalimaailmassa. Materiaali on helposti saatavilla ja tarkoitus on helpottaa sekä minun että opiskelijoiden työtä. Verkkokursseilla kaikki on luonnollisesti verkossa. Näillä kursseilla kaipaamaan jään lähinnä sitä inhimillistä kontaktia, jota voi helpottaa esimerkiksi opiskelijoiden kanssa pidettävällä Skype-palaverilla.
Eikä meistä kaikesta tietotekniikasta huolimatta ole robotteja tullut. Ihan edelleenkin koulussa jutellaan ja mietitään miten menee. Muovailuvahalla mössätään, rottia leikellään ja mikroskooppiin tirkistellään. Tunnilla piirretään ja kirjoitetaan, kuunnellaan ja kerrotaan. Harjoitellaan vuorovaikutusta, kun sitä ehkä elämässä kuitenkin tarvitsee. Mitä digiin tulee: materiaali on pilvessä, ja se on helppo jakaa parilla klikkauksella. Arvioinnista on helppo tehdä jatkuvaa. Ei tarvitse huolehtia niin paljon - opiskelijat katsovat itse mitä on tehty ja mitä tulee osata. He jopa arvioivat sellaisia suorituksiaan, joihin on helppo laatia mallivastaukset. Opiskelijat esiopiskelevat aihetta etukäteen, jotta tunnilla voidaan tehdä muutakin kuin keskittyä tiedonsiirtoon. Minun tehtävä on olla selkeä käytännönasioiden, arvioinnin sekä osattavien asioiden suhteen. Motivoida ja puuttua ongelmiin. Ymmärrän toki, että opiskelija-aines on aikuislukiossa hyvinkin erilaista esimerkiksi ala- ja yläkouluun verrattuna. Monet käyttämistäni metodeista eivät siellä toimisi.
Miksi tämä digitalisaatio sitten ahdistaa niin monia opettajia ja opiskelijoita? Syitä on monia, mutta pääsyyksi voisi kiteyttää laitteiden, ajan sekä oman osaamisen puutteen. Näihin kaikkiin on omat ratkaisunsa, enkä lähde niitä tässä kirjoituksessa puimaan. Kollegoja kehottaisin maltillisuuteen sekä rohkeuteen käyttää itselle sopivia menetelmiä - kaikille sopivaa systeemiä käyttää tietotekniikkaa opetuksessa ei ole. Tällä hetkellä kannattaa lukiossa ehkä varmistaa se, että omat opiskelijat saavat tarpeeksi harjoitusta taidoissa, joita tarvitaan sähköisissä yo-kirjoituksissa. Jos jättää sen ePortfolion, GoogleFormsin sekä täydelliset tuntirungot myöhemmäksi (tai unholaan). Katsoisi että jaksaa ja ettei oma työmäärä ole kohtuuton. Priorisoi ja hyväksyy sen, ettei kaikkea kuitenkaan voi osata. Eilisen itsenäisyyspäivän hengessä ei siis nyt mitään urotekoja, mutta omat hommat kuitenkin.
Keskiviikon aamutuimaan paneeli täällä mietti, että ratkaiseeko se digitalisaatio nyt kaiken? Lukijoiden aikaa säästääkseni uskallan tiivistää: Ei ratkaise. Pahimmillaan se sotkee, stressaa ja eriarvoistaa. Parhaimmillaan mahdollistaa, helpottaa ja laajentaa maailmankuvaa. Virtuaaliopetuksen ja kaikkien digihässäköiden keskellä tulisi pitää mielessä oppimisen perusteet: halu oppia, itseluottamus sekä sitoutuminen opiskeluun. Jos nyt jotain haluaa aiheesta pohtia niin voisi vaikka miettiä sitä kuinka digi voi mahdollisesti tehostaa näitä asioita.
Tämä ihan jotta ei kävisi niin että virtuaaliopetus lipsahtaisi sinne keino-opetuksen tai teko-opetuksen puolelle.
Suvi Niemikapee
Suvi Niemikapee
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti