Hyvä juhlaväki, hyvät uudet ylioppilaat, rehtori, opettajat, ystävät ja sukulaiset.
Tämä päivä ja hetki on minulle tärkeä ja ikimuistoinen. Ja uskon, että sitä se on myös kaikille teille valkolakin tänään saavuttaneille. Jokaisella meistä on ollut oma ainutlaatuinen matkamme tähän hetkeen, olemme aloittaneet opintomme eri tilanteista, olemme tehneet pidemmän tai lyhyemmän matkan ja jotkut meistä saavuttavat tänään valkolakin lisäksi myös ammattitutkinnon. Siitä, että mahdollisuudet opiskeluun ovat niin moninaiset, voimme olla vilpittömästi iloisia ja kiitollisia.
Minulta ehti kulua jo kokonainen pitkä elämä ja työura, ennen kuin olen tässä pisteessä. Oppikouluni jäi aikoinaan kesken riehakkaan teinielämän vuoksi. Suoritin ammattitutkinnon, tai oikeastaan kaksi. Nuoruusvuosina en kokenut opiskelulla olevan itseisarvoa. Pikkukaupungin tyttönä tuntui tärkeämmältä saada ammatti ja päästä työelämään. Perheen ja suvun piirissäkään ei ollut ylioppilaita, saati korkeakouluopiskelijoita. Sen sijaan silmissä siinsi tulevaisuus puuterin ja parfyymin tuoksuisena jakkupukuisena merkonomina, virkanaisena, kenties kahden lapsen äitinä - tiilitalon autotallissa upouusi Volvo.
Mutta elämä ei mennyt ihan niin kuin sitä kuvitteli. Ammattitutkinnon mukainen työ alkoi kyllästyttää jo muutaman vuoden kuluttua. Ja se virkanaisen jakkupukukin jäi pian vaatekaappiin lojumaan, kun elämäni täyttivät erilaiset luottamustoimet ja aktiviteetit teatterin, luonnonsuojelun ja rauhanliikkeen parissa. Maailma laajeni ja näyttäytyi monimutkaisena paikkana, jossa onnea voi tavoitella monella eri tavalla. Minäkin ryhdyin etsimään uutta polkua ja laajempaa elämänpiiriä jo alle kolmekymppisenä. Toiveissa oli päästä muuttamaan pikkukaupungista Helsinkiin ja löytää työ, jossa voisin käyttää osaamistani ja elämänkokemustani.
Teatteriharrastukseni parissa olin tutustunut ja rakastunut venäläiseen kirjailijaan, Anton Tsehoviin ja hänen näytelmiensä henkilöihin, maaseudun joutilaaseen yläluokkaan, joka kulutti päivänsä teetä juoden ja haaveillen Moskovasta ja toisenlaisesta, merkityksellisestä elämästä. ”Täytyy vain elää – täytyy tehdä työtä, vain tehdä työtä…” hokee nuori ja idealistinen Irina, nuorin kolmesta sisaresta. Hän näkee työn runollisena velvollisuutena, joka antaa hänen elämälleen suunnan ja tarkoituksen. Minä samaistuin tähän nuoreen Irinaan ja etsin elämääni työtä, jossa on runoutta. Päädyin mainostoimistoon. Ei kuulosta paikalta, josta voisi löytää runoutta.
Mutta mitä runous itse asiassa on? Minulle runous on ajatuksen vapautta, löytämisen riemua, luomisen iloa – ja sitä kaikkea oli tarjolla uudessa työpaikassani. Olin löytänyt paikkani, olin löytänyt työni. Koulutuksen uuteen työhöni antoivat eletty elämäni, sen kaikki kokemukset, niin työni virkanaisena kuin roolini teatterin lavalla tai toimeni ympäristöseurassa ja rauhanliikkeessä.
Elämäni oli rikasta, työn ja harrastusten täyttämää. Mutta pärjäsin tosi huonosti Trivial Pursuitissa ja ihmettelin aina mistä ihmeestä kaverit tiesivät vastaukset sellaisiin kysymyksiin kuin ”missä sodassa Kustaa II Aadolf kaatui” tai ”minkä alkuaineen kemiallinen merkki on B”.
He vastasivat aina, että kouluajoista on jäänyt mieleen. Minä en ollut lukenut historiaa. Enkä kemiaa. Enkä montaa muutakaan ainetta. Olin toki oppinut paljon elämällä ja osallistumalla, mutta paljon oli myös jäänyt oppimatta. Opiskelu alkoi houkutella, mutta työn ja harrastusten tiimellyksessä ei ollut vielä tilaa uusille projekteille. Sitten tuli eläkeikä. Ja korona. Koulut sulkeutuivat. 10-vuotias tyttärenpoikani jäi kotiin tietokoneen kanssa ja neljäs luokka peruskoulua oli menossa. Yksin olisi pitänyt läksyt tehdä. Siitä ei olisi tullut mitään. Niinpä minusta, isoäidistä, tuli kotiope.
Nuo keväiset viikot peruskoulun neljättä luokkaa käydessä sytyttivät minussa opiskeluroihun palamaan. Ilmoittauduin kouluun, Helsingin aikuislukioon, tavoitteena valkolakki ja paremmat mahdollisuudet tulevissa Trivial Pursuit -taistoissa. Opiskelu on ollut riemullista! Olen nauttinut kaikesta, niin koulutunneista kuin kotitehtävistä. Koronan myötä opiskelu muuttui pitkälti etäopiskeluksi. Se vähän harmitti. Olin odottanut opiskelun tarjoavan minulle sosiaalisesti rikkaampaa elämää, mutta sen korona esti. Koronan aikana opetuksessa tehtiin huikea digiloikka ja yhä useampi kurssi oli nyt mahdollista opiskella joko itsenäisesti verkossa tai osallistumalla etätunneille.
Opiskelun monimuotoisuus on rikkaus, jota varmasti me kaikki olemme oppineet arvostamaan. Olemme eri-ikäisiä, tulemme erilaisista tilanteista. Kuitenkin voimme löytää itsellemme parhaiten sopivan tavan opiskeluun ja etenemiseen. Moni teistä joutui sovittamaan opiskelunsa yhteen työelämän tai perhe-elämän kanssa, toiset molempien. Se on vaatinut uhrauksia ja ponnistuksia. Tänään voitte olla ylpeitä siitä mitä olette saavuttaneet.
Näinä aikuislukion vuosina opiskelusta on tullut elintärkeä osa elämääni. Uteliaisuuteni ja tiedonhaluni ajavat minua eteenpäin. Opiskelu tarjoaa näkymän tulevaisuuteen.
Uuden tiedon takana on aina vain lisää uutta tietoa. Sitä kohti on mentävä. Edessä oleva tie ei tule koskaan perille, mutta tarjoaa sitä kulkevalle yhä uusia elämyksiä ja oivalluksia. Avoin mieli ja halu tietää – siinä avaimet ikuiseen oppimiseen. Olen yksi esimerkki siitä, että koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa elämässä uusi vaihe. Minä palasin kouluun monen vuosi-kymmenen jälkeen. Olen nyt saavuttanut ensimmäisen tavoitteeni ja olen jo matkalla kohti seuraavaa. Aloitin nimittäin Suomen kirjallisuuden perusopinnot avoimessa yliopistossa ja olen taas aivan innoissani!
Haluan vielä kiittää meidän kaikkien valmistuneiden puolesta Helsingin aikuislukion opettajia ja koko henkilökuntaa panoksestanne ja tuestanne tällä tärkeällä matkallamme. Ja haluan myös kiittää jokaisen kotiväkeä, sukulaisia ja ystäviä. Teidän tukenne ja uskonne meihin, on kantanut meidät tähän hetkeen.
Hyvät uudet ylioppilaat. Haluan lämpimästi onnitella teitä saavutuksestanne ja omalla esimerkilläni muistuttaa, että matka on vasta alkanut ja se jatkuu aina vaan. Kuten Aila Meriluoto Jälkeenpäin-runonsa alussa sanoo:
Olen polkuni päässä,
tuhansistani erään
- ja niitä on täynnä maa.
Käyköön siis tienne kohti uusia oppimispolkuja.
Onnea!
Kiitos.
Ylioppilas Tarja Koskela
