Vietimme perjantaina 28.8.2020 poikkeusajan lakkiaisia. Opiskelijat olivat saaneet todistukset ja stipendit jo keväällä, mutta tunnelma oli silti hyvin juhlava. Kaksoistutkinnosta valmistunut Sebastian Kälviäinen piti uuden ylioppilaan puheen valmistuneille ja muulle yleisölle.
Arvoisa rehtori, arvoisat opettajat ja muu juhlaväki sekä tietenkin me: arvoisat valmistuneet ylioppilaat. Tätä päivää ja hetkeä on odotettu vuoroin innolla vuoroin kauhulla viimeiset kolme vuotta. Olen otettu, että saan tilaisuuden kuvailla tämän hetken tunteet sanoiksi. Toki meillä kaikilla yliopilailla olisi eri sanat, mutta olen kiitollinen kuitenkin tästä ainutlaatuisesta mahdollisuudesta. Haluaisin heti ensiksi korostaa, ettei tämä hetki suinkaan ole minun vaan se kuuluu meille kaikille. Tänään me juhlimme meidän ylioppilaiden päättynyttä lukiouraa sekä pääsyä ylioppilaiksi. Mutta mitä se oikein tarkoittaa? Emme juhli vain hyväksyttyjä kirjoitustuloksia tai käytyjä kursseja? Me juhlimme meidän ahkeruuttamme, myötätuntoamme, ystävien tukea sekä opettajien ammattitaitoja.
Muistan hyvin selkeästi sen päivän, kun aloitimme ensimmäisen koulupäivän. Kaikki oli uutta. Luokassa oli paljon uusia oppilaita, koulurakennus oli erilainen ja jokapäiväinen arki oli muuttunut täysin. Lopuksi muutos peruskoulusta lukioon oli valtaisa: kurssit olivat laajemmat, oppitunteja oli vähemmän ja kurssikokeet olivat vaativammat. Tajusin heti, että työtä on tehtävä paljon enemmän, kun oletin.
Ylioppilaana voisin todeta, että meidän kaikkien ylioppilaiden yleistieto on nyt laajimmillaan. Olemme oppineet kuluneiden kolmen ja puolenvuoden aikana kaikenlaista näppärää nippelitietoa aina runojen analysoinneista, usean kielen lauserakenteisiin ja tietoihin Antti Rinteen hallituksesta. Olemme kuitenkin saaneet mukaamme roppakaupalla lisää elämänviisautta ja sitä niin kutsuttua hiljaista tietoa, joka ei ole opiskelemiemme oppiaineiden tapaan mitattavissa ylioppilaslautakunnan asteikolla. Suuri kiitos tästä kuuluu meitä opettaneille opettajille. Ilman teitä, meillä ei olisi näin laajaa yleissivistystä. Ilman teitä, olisimme olleet hyvin pulassa ylioppilaskirjoituksissa. Ilman teitä, emme olisi tänään täällä juhlasalissa. Arvoisat opettajat: tämän kolmen vuoden rupeama ei olisi ollut mahdollista ilman teitä. Te olette näyttäneet meille suunnan. Te olette mahdollistaneet vapauden valita.
Suuri kiitos kuuluu myös meidän kotijoukoillemme kotona ja muualla – kaikille niille, jotka ovat jaksaneet kuunnella kiukuttelua, tarjonneet vertaistukea sekä auttaneet selvittämään ongelman toisensa perään. Lukiossa kaikki saatu tuki on tullut tarpeeseen, etenkin silloin kun opiskelu ammattikoulun puolella ei ollut helppoa. Arvoisa kotiväki ja vanhemmat: te olette ollut tukiverkostona tämän pitkän matkan aikana. Eikä matka aina ole ollut niin helppo. Kiitos kärsivällisyydestä. Kiitos huolenpidoista. Kiitos elämänviisauksista.
Ainiin ja se ammattikoulu. Toki ei sekään ollut yhtään sen helpompi suorittaa. Kolme vuotta menee sekä ammattikoulun että lukion kanssa. Muistettavia asioita oli paljon. Aina ammattikoulun pääsykokeen suorittamisesta lukion matematiikan toisen asteen yhtälön ratkaisukaavan ulkoa opettelemiseen. Mutta mikä nyt on sitten lopputulos? Miltä tuntuu olla nyt kahden tutkinnon suorittaja? No yksi asia on selvä: näkymät täältä ovat mahtavat. Tunnen ehkä ensimmäistä kertaa elämäni aikana, että nyt minua odottaa lukuisia polkuja edessäni, jotka tarjoavat upeita sekä ainutlaatuisia kokemuksia. Koska miettikää hetken ajan: miten jos pelkkä ammattikoulu tai lukio? Rehellisesti sanottuna tuokaan ei kuulosta hullummalta. Mutta entä se, kun laitetaan pelkkää ammattikoulua käynyttä opiskelijaa ja kaksoistutkintoa suorittanutta vierekkäin? Pelkästään sanoin kuvailemalla voi tuntea jo ison eron. Tämä vertauskuva itseasiassa perustuu tositapahtumaan, kun pidimme ammattikoulun puolella ryhmänohjausta liittyen juurikin siihen, kuinka kaksoistutkintolaiset suorittavat ammattiopintojensa lukion ohella. Meille kaksoistutkintolaisille päällekkäisyys oli erittäin yleistä. Mutta mitä meidän luokanvalvojallamme oli sanottavana? Hän tokaisi: ”pärjäilkää”. Kuulin sitten viereisestä pöydästä erään oppilaan sanovan minulle sen, että perustutkinnon valitessani ei olisi ollut lainkaan päällekkäisyyksiä ja tällöin elämä olisi ollut paljon helpompaa. Minusta se oli vain huvittavaa kuulla. Toki päällekkäisyys ei ollut mukava asia, mutta tiesin palkinnon määrän, joka minua odottaa valmistuessani. Vastasin viereisen pöydän oppilaalle sitten: muistuta tästä minua, jolla on ylioppilaslakki päässä kolmen vuoden päästä.
Kuten olen sanonut aiemmin kolmen vuoden lukio opintojen tie ei ole ollut helppoa. Mutta katsokaa nyt meitä. Ylioppilaslakit ovat meidän päässämme, ylioppilastutkintotodistus on hallussamme, ammattikoulun opinnot on suoritettu, meitä vastaantulevat ihmiset onnittelevat meitä. Voiko enempää pyytää?
Rakkaat ylioppilaat: vuonna 2017 syksyllä hyppäsimme samaan veneeseen. Matka on ollut ainutlaatuinen. Mutta tämä matka valitettavasti ei tapahdu toisin. Matkan varrella on tullut lukuisia ikimuistoisia hetkiä. Oli se sitten ruokatunnilla juttelu tai kävely samaa matkaa koululle. Mutta kuten Pekka Simojoen laulussa ”Jäähyväiset” mainitaan ”on aika purjeet nostaa ylöspäin”, tämä pätee meitäkin. Vihaan sanoa tätä, mutta koko 12 vuoden koulu-urani aikana, tämä on minulle raskain suoritus: minun täytyy toivottaa minun luokkakavereilleni hyvästit. Minulla tulee varmasti ikävä lukion ajanjaksoa. Rakkaat ylioppilaat: Jos missään vaiheessa olemme tulleet maaliin, se aika on viimeistään nyt. Nyt on meidän aikamme julistaa meidän yhteiset kuluneet lukiovuodet päätökseen. Olemme sankareita. Toivon, että tekin olette ylpeitä tästä ajanjaksosta elämässänne sekä odotatte innolla, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, sillä sen me olemme ansainneet. Itse ainakin lopetan koulu urani samalla tavalla, kun aloitin: Hieman epävarmana, mutta hyvin toiveikkaana. Se on iso ilo valmistua Helsingin aikuislukiosta. Kiitos arvoisa rehtori näistä kuluneista vuosista.
Haluaisin erikseen kiittää isääni, joka oli minun kanssani mukana ensimmäisen luokan ensimmäisessä koulupäivässä tähänkin päivään asti. Pituutta on ainakin meikäläiselle tullut tuon ajan myötä. Erityinen kiitos kuuluu myös omalle ystävälleni Benjaminille, joka on ollut ystäväni ensimmäisistä koulupäivistämme lähtien. Aloitimme hiekkalaatikolta, jos en ihan väärässä ole. Mutta tietenkin isoin kiitos kuuluu minun äidilleni, joka on jaksanut
motivoida minua haluamaan lisää ja antanut minulle parhaimman mahdollisen elämänpotkun. Ilman häntä en olisi valinnut kaksoistutkintoa, enkä välttämättä olisi tämän ansiosta ollut kahdessa vakituisessa työpaikassa töissä. Tosin huomenna pitäisi herätä puoli viideltä aamulla alkavaan vuoroon.
Haluaisin viimeisenä kiittää Blomqvist Outia, joka ehdotti minua pitämään puhetta täällä lakkiaisjuhlissa. Heti kun suostuin puheen pitämiseen, aloin hieman hermoilla. En tiennyt yhtään, millaisen puheen teen rakenteeltaan. Pian aloitin kysymään läheisiltäni sitten ohjeistusta, josta lopulta ei tullut mitään. Paitsi paras neuvo, jonka olen saanut, oli perhe tuttavalta, jonka neuvo oli: ”Kunhan itket ja naurat jossain vaiheessa niin se riittää.”
Rauhaa, siunausta ja rakkautta kaikille!
Kiitos.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti