Uuden ylioppilaan puhe 29.5.2015

opettaja Sanna Ravi ja tuore ylioppilas Stanislav Kulkov

Hyvää iltaa arvoisat opettajat, onnelliset uudet ylioppilaat ja heidän ylpeät vanhemmat!

Heti alkuun on pakko myöntää, että nyt on melko kuumat paikat, olla täällä puhumassa näin hienon yleisön edessä, mutta siitä huolimatta tämä on suuri kunnia saada puheenvuoro monille näinkin tärkeänä päivänä.

Oma matkani tänne ei ollutkaan suorin mahdollinen. Lukio on jäänyt aikoinaan kesken, kun erilaiset häiriötekijät muuttivat elämäni suunnan. Prioriteetit alkoivat poiketa muista tai niitä ei ollut ollenkaan. Olenkin suorittanut tämän tutkinnon osissa ja matkani kävi kolmen eri lukion kautta. Välissä on tehty duuniakin ja loppuajan olenkin sitten työllistänyt poliiseja. En aio mennä nyt yksityiskohtiin, koska nyt ei olla Dr. Phil jakson kuvauksissa. Kuitenkin sanotaan näin, että minulla ei ollut kaikkia vaadittavia ominaisuuksia silloin, kun niitä tarvittiin. Vastuullisuus, päättäväisyys ja keskittyminen päämäärään olivat ne minulta puuttuvat tekijät siinä kahdenkympin iässä.

Täten haluaisin heti nostaa hattua kaikille niille, jotka ovat pystyneet suunnittelemaan paremmat aikataulut ja myös osoittaneet kykyä pitää niistä kiinni. Ja tietenkin, koska olemme täällä edustamassa Helsingin aikuislukiota, paikalla on varmasti muitakin, jotka ovat improvisoineet omissa järjestelyissä - siitä huolimatta - solidaarinen kädenpuristus myös niille, jotka ovat näin jälkeenpäin, syystä tai toisesta päättäneet haastaa itseään.

No heti herää kysymys – mistä moinen pyrkimys aina haastaa itseään? Jotkut kutsuvat tätä oravanpyöräksi ja väittävät, että siihen mukaan lähteminen olisi yliarvostettua. Toiset taas kyseenalaistavat koulussa saadun tiedon käyttökelpoisuutta tulevan elämämme kannalta.

Mutta voiko henkinen kehitys olla ikinä toissijainen?

Mielestäni meidän kannattaa tarkastella, miten oppiminen, itsensä haastaminen ja mukavuusalueelta poistuminen vaikuttavat meidän olemukseemme.

Olenkin joskus kuullut, että meistä jokaisesta on olemassa kolme hahmoa:

- se hahmo, jonka ympärillä olevat näkevät meissä

- toisena on se hahmo, jonka me näemme itsessämme

- ja lopuksi on se hahmo, joka edustaa sitä, mitä me olemme todellisuudessa

Luulenpa, että kehitys - niin fyysinen kuin henkinen - ja sen tavoittelu, ovat varmin tapa vahvistaa näitä hahmoja - mutta myös - tuoda niitä lähemmäksi toisiaan. Kaikki ansiomerkit, mitalit ja arvet antavat tietoa meidän todellisesta hahmosta ympärillä olijoille, ja niiden hankintaprosessin aikana me ennen kaikkea opimme jotain itsestämme.

- Joka aamu kun me seistään tuolla sateisella bussipysäkillä,

- aina kun me avaamme uuden kirjan,

- jokainen koeviikko, jonka olemme saaneet päätökseen

me teemme pieniä askelia eteenpäin ja samalla muokkaamme omaa minäkuvaa. Ja vaikka nämä askeleet tuntuvatkin joskus pieniltä, tärkeintä on kuitenkin se liikkuminen ja valittu suunta.

Myös tieto itsessään ja sen hankkiminen muokkaavat meidän todellista hahmoa ja arvomaailmaa. Vaikka tiedolla ei olisikaan välitöntä käyttötarkoitusta, tiedon vastaanottaminen ja analysointi saa meitä pohtimaan ympäristöämme ja siihen liittyviä kysymyksiä:

- miten Suomea on rakennettu?

- mikä käynnisti toisen maailmansodan?

- ovatko antiikin filosofien näkemykset onnellisuudesta sovelluttavissa nykypäivään?

Kysymykset, vastaukset ja johtopäätökset vaikuttavat meidän identiteettiin ja mahdollisimman laaja tietoarsenaali muodostaa 3D kuvan ympäröivästä maailmasta. Vahva persoonallisuus ja hyvä suunnistustaito varmasti ovatkin ne ratkaisevat tekijät meidän tulevaisuuden kannalta.

Sisäinen kompassi onkin hyvä olla, kun me jatkamme tästä eteenpäin. Jokaisella voi olla henkilökohtainen näkemys omasta päämäärästä, mutta joka tapauksessa tavoitteiden saavuttaminen vaatii meiltä oikeaa asennetta ja uskoa omaan tekemiseen. Matkan varrella päätösten tekeminen ei ole aina helppoa ja kaikkia vastauksia ei löydykään koulukirjoista – kuitenkin se hankittu tieto ja itsevarmuus auttavat meitä ratkaisevalla hetkellä.

Aina kun me seistään risteyksessä meidän on pidettävä mielessä meidän tavoite, koska usein opasteetkin voivat olla väärin päin ja joskus meitä jopa vedetään väärään suuntaan. Uskon kyllä tässä vaiheessa löytävämme oikeat vastaukset.

- kuka on kunnioituksen arvoinen

- minkä asian puolesta olemme valmiita uhraamaan omia resursseja

- milloin taas olemme valmiita sanomaan ei

Olemmekin nyt saaneet harjoitella, ennen kun saamme vastata vaikeampiin kysymyksiin. Oikeat käännökset kantavat lopulta hedelmää – on ehkä vaikea sanoa milloin ja missä muodossa, mutta asiat aina järjestyvät, kunhan lähestymistapa on kypsä ja määrätietoinen.

Toivonkin nyt, että tavoitteiden saavuttamisesta tulee meille rutiinia, joka tuntuu aina mielekkäältä ja josta saamme positiivista sisältöä elämäämme.

No, koska olemmehan tuoreita ylioppilaita, en aio puhua sen enempää tavoitteista ja rutiineista. Näiden käsitteiden pitäisi olla jo tuttuja meille.

Sen sijaan me voidaan hetkeksi katsoa ympärillemme ja kiittää meidän tukijoukkoja, jotka ovat tällä matkalla mukana. Eturivissä ovat vanhemmat ja opettajat, ja he ovatkin viimeiseen asti jaksaneet katsoa meidän perään. Urakka ei ollut helppo, ja matkan varrella on varmasti ollut niin ylä- kuin alamäkiä. Niiden ylittämisen kohdalla voidaan tosiaankin puhua kutsumustehtävästä. 

- muistankin nyt, kun äiti soitti ja halusi varmistaa, että minulla on kaikki tarvittavat eväät ylioppilaskirjoituksiin

- ja muistan, miten eräs opettaja kysyi minulta saliin saapuessani, että onkohan minulla nyt tarpeeksi ruokaa mukana

Huolta on siis pidetty ja apua on tarjottu tarvittaessa, joten meidän ei tarvinnut kuin keskittyä tekemiseen. On hienoa, kun ympärillä on porukkaa, joka vilpittömästi toivoo meidän onnistuvan. Tämä ei tule olemaan aina se itsestäänselvyys meidän elämässä, ja yhä useammin me joudumme todistamaan, että olemme kaiken tuen ansainneet.

Mutta nyt kuitenkin katsotaan tähän hetkeen! Ennen kuin otin kynän käteen, ajattelin tehdä tästä puheesta vähemmän kliseisen, kuitenkin nämä tärkeät asiat nousivat päällimmäisenä mieleen. Ehkä se kuuluukin tähän juhlavaan ajankohtaan. Ja saahan sitä nyt olla ylpeä ja hieman jopa tunteellinen ainakin näin kerran neljässä vuodessa - ennen kun me palataan takaisin arkipäivään.

Yhteenvetona on siis hyvä pohtia, miksi olemme täällä ja mihin me olemme menossa. Samalla on vielä tärkeämpää tiedostaa, mihin joukkoon me kuulumme ja ketkä pelaavat samalla puolella!

Omasta puolestani voin vain sanoa, että on hienoa olla täällä tänään! Ei aikaisemmin, eikä myöhemmin vaan juuri tänään - kevät 2015! Ja koska tilaisuus on kohta päättymässä, nyt on hyvä aika saada se tärkein arvosana kaikista – se arvosana, jonka me annamme itsellemme!

Kiitos!

Stanislav Kulkov

Opettaja Sanna Ravi ja ylioppilas Stanislav Kulkov