Arvoisat rehtori sekä apulaisrehtorit, hyvät opettajat, uudet ylioppilaat ja koko juhlaväki
Hienoa nähdä täällä kaikkia teitä muita valmistuvia, jotka olette myös saaneet opintonne suoritettua. Arvostan todella sitä vaivaa, jota te kaikki olette nähneet tämän saavutuksen eteen.
Mielestäni ei ole niin tärkeää, millaisia arvosanoja tai tuntemuksia opiskeluista on tullut, vaan se, että kaikki me olemme nähneet vaivaa itsemme eteen ja olemme työskentelymme ohella varmasti oppineet tärkeitä asioita. Eihän tässä minullakaan ole kaikki mennyt iloisesti omien aikataulujen, mielikuvien tai odotusten mukaisesti, mutta olen tyytyväinen siitä, että olen pysynyt maltillisena ja päässyt nyt jakamaan tämän hetken teidän kanssanne! Aloin viitisen vuotta sitten töissä Iltalehden selailun sijaan tunnustelemaan, mitä haluaisin tulevaisuudelta. Työt olivat suhteellisen mielekkäitä, mutta koin kaipaavani haasteita. En osannut määritellä, mitä ne voisivat olla. Kyseisessä työpaikassa en kokenut mielekkääksi edetä vastuutehtäviin, saatikka että olisin ollut kypsä sellaista tekemään. Se ei siis ollut vaihtoehto. Aloin sitten katselemaan erilaisia yliopiston pääsykokeita. Niitä hetken selattua tajusin, etten ymmärtänyt tehtävänannoista tai kuvauksista juuri mitään. En ymmärtänyt, miten voisin edes aloittaa työstämään tehtäviä – saatikka alkaa sisäistämään tutkimuksia, joita pääsykokeiden ennakkomateriaaleina oli. Kuvittelin yliopistonkin olevan helppo homma, sillä ei minun ollut koskaan aiemminkaan tarvinnut opiskella koulussa juuri mitään ja olin pärjännyt mielestäni hyvin. Todellisuus alkoi pikkuhiljaa selkeytyä, kun tajusin eron sen välillä, mitä kuvittelin omista kyvyistäni ja mikä oli niiden todellinen taso. Päätin sitten hieman kartoittaa tilannetta ja madaltaa tasoa, joten aloin tutkimaan vanhoja ylioppilaskokeita. Äidinkielen tehtävänannot – analysoi, vertaile ja tulkitse – laittoivat naulan yliopistounelmien arkkuun ja sinetöivät kuvitelmani aika napakasti – ainakin toistaiseksi. Olin aina kuvitellut olevani suhteellisen älykäs, kykenevä ja mielessäni kriteerit omaa toimintaa kohtaan ovat olleet korkealla. Siinä meni sitten muutama viikko visusti maan päällä, kun pohdiskelin ja tuumin rehellisemmin omia taitojani ja sitä, riittääkö nykytilanne minulle ja olenko siihen tyytyväinen. Pian tunne vahvistui – en todellakaan ollut sellaisessa paikassa jossa olisin ollut tyytyväinen. Janosin haastetta, sekä muutosta. Koin vahvasti, että nyt alkaa olla viimeinen hetki ottaa itseä niskasta kiinni ja ryhtyä tekemään itselle oikealta tuntuvia asioita. Koin taitoni riittämättömiksi ja halusin oppia perusteellisia yleissivistäviä taitoja sekä suunnata kohti sellaista elämää, joka vaikuttaisi omasta mielestä ideaalilta. En todellakaan tiennyt, kuinka paljon työtä ja kasvua aloittamani lukioprojekti tulisi vaatimaan, tai kuinka paljon hienoja asioita se toisi elämääni. En olisi osannut aavistaa, kuinka sen aikana saisin edistettyä omaa elämää laajemminkin mielekkääseen suuntaan. Kun olin lähtenyt liikkeelle, oli helppo jatkaa matkaa. Työpanoksemme huipentuu tähän päivään, kun me saamme lakkimme ja voimme olla itsestämme ylpeitä. Saamme nautiskella työmme hedelmistä, ja vaikka hetkittäin meillä kaikilla on varmasti ollut ajoittain vaikeaa ihmissuhteiden, yleisen motivaation tai minkä muun tahansa ymmärrettävän haasteen kanssa, olen varma, että tehdystä ponnistelusta on hyötyä jatkossa. Tämä kaikki on mahdollista vain ehdottoman hienon koulujärjestelmämme, läheistemme ja ammattilaisten avulla. Haluan suuresti kiittää kaikkia niitä, jotka ovat auttaneet minua sekä kaikkia muita valmistuvia matkallamme tätä hienoa hetkeä kohti! Olen suuresti kiitollinen opettajillemme, jotka illan hämärtyvinäkin tunteina ovat pysyneet innostavina. Arvostan tätä suuresti, sillä itsekään en monen pitkän työpäivän jälkeen muiden elämänhaasteiden ohella välttämättä kovin suurta innostusta ole tunneilla osoittanut. Usean kahvikupin tai energiajuoman jälkeenkin silmien edelleen lupsuessa piristävä tai innokas opettaja on ollut iso siunaus opintoillalle. Kiitos myös opinto-ohjaajille, jotka ovat tukeneet opintoja, vastanneet vähemmän viisaisiinkin kysymyksiin sekä antaneet suuntaa silloin, kun itsellä on ollut tilanne vähemmän hallussa. Kiitos myös rehtorille ja apulaisrehtorille, jotka ovat pitäneet tätä kokonaisuutta kasassa ja varmistaneet, että kaikki toimii kuten pitääkin.
Nämä tehtävät eivät varmasti ole aina helppoja, sillä koulumme henkilökunta on minunkin opintojeni aikana kerennyt vaihtaa toimipistettä, sopeutua koronavuosien etä- ja verkko-opintojaksoihin sekä varmasti moneen muuhun sellaiseen, josta me opiskelijat olemme saaneet olla täysin tietämättömiä. Me olemme saaneet keskittyä vain omaan edistymiseen.
Kaiken tämän keskellä he ovat onnistuneet pitämään laadukkaasta opetuksesta lujasti kiinni. Olen erittäin kiitollinen siitä, että minulla on ollut mahdollisuus vain ilmoittautua kursseille ja nojata opettajien vahvaan ammattitaitoon. Minulta on odotettu vain omien taitojen laajentamista ja uteliaisuutta. Toivon, että itsekin saisin isona olla yhtä arvokas ja merkittävä jossain vastaavassa tärkeässä roolissa, jollaisessa koulumme henkilökunta on sivistämistyössä sekä elämässä keskeisten taitojen opettamisessa. Koin suurta uteliaisuutta ja olin myös todella otettu, kun sain viestin, jossa oli ehdotus pitää tämä puhe! Pohdin vastausta viikonlopun yli ja mietin, olisiko minulla jotain sanottavaa teille kaikille, sekä voisiko se samalla auttaa minuakin käsittelemään tätä kokonaisuutta. Tunnustelin mielessäni asioita, jotka viimeisten viiden vuoden aikana olisivat muuttuneet. Se huvitti minua, sillä toisaalta kokemukseni mukaan olen edelleen sama ihminen. Kuitenkin keksin myös runsaasti konkreettisia asioita, jotka ovat selkeästi muuttuneet.
Esimerkiksi jo se, että äidinkielen opettajat ovat ehdottaneet minua tähän tilanteeseen, osoittaa sen, että olen uskaltautunut tulemaan kuorestani ulos ja ilmaisemaan ajatuksiani. Olen kyennyt jättämään mielikuvia muille omalla toiminnallani, siis vaikuttamaan! Sekin toki täytyy lisätä, että olen suorittanut onnistuneesti aiemmin lähinnä kauhua herättäneen äidinkielen ylioppilaskokeen, ja ihan kunniallakin vielä! Vaikka se ei ole ollut minulle helppoa, olen oppinut hyväksymään epätäydellisyyttä ja sallinut itselleni epäonnistumisen. Luulisin, ettei ole niinkään tärkeää osata kaikkea tai olla täydellinen, vaan tehdä asioita ja muuttaa matkalla suuntaa, jos sille on tarvetta. Huonokin suunnitelma on parempi, kuin suunnitelman puute täysin. Tunnen vahvasti olevani vasta oppimispolkuni alkupäässä ja tiedän tulevaisuudessa odottavan paljon haasteita. Vaikka kokemuksia ja näkemyksiä lukiosta meillä on varmasti yhtä monta kuin on meitä opiskelijoita, toivon, että olemme kaikki löytäneet siitä arvokkaita asioita, olivat ne sitten ystäviä, prosenttilaskuja tai uusia näkökulmia asioihin. Elämää laajemmin on mahdotonta kiteyttää lifehackeihin tai nikseihin, mutta mitä tahansa elämässä teemmekin, on tärkeää olla itsellemme rehellinen ja läsnä. Elämässä tulee aina olemaan haasteita, joista luulen, että parhaiten selviää kasvamalla, oppimalla ja tunnistaen oman vastuun.
Kiitos ja paljon onnea kaikille!
Bruno Ojanperä, tuore ylioppilas, Konepajan aikuislukio
