Motivaation merkityksestä

Olen opettanut nuorelle hevoselleni jumppaliikettä, jota kutsutaan avotaivutukseksi. Olen toiminut, niin kuin viisaammat ovat neuvoneet: opettanut liikkeen ensin maasta käsin ja sitten selästä. Hevoseni osaa asian. Vastikään kentällä ratsastaessani se kuitenkin venkoili ja liikkui vastahakoisesti; sitä vaivasi selkeästi motivaation puute. Ymmärsin sitä. Mitä järkeä on kuviokävellä suorakaiteen muotoisessa aitauksessa? Miksi tehdä jotakin, mitä pyydetään, vaikka siinä ei näytä olevan mitään tolkkua?

On toki niitä, jotka kuuliaisesti tekevät, mitä käsketään, mutta en usko, että sellainen on oppimisen kannalta kovinkaan mielekästä. Sen sijaan tiedämme jokainen, miten sisäinen motivaatio toimii: haluamme tietää, oppia, osata ja tehdä asioita, koska niin vain on. Vieraan kielen opiskelun mielekkyyttä ei tarvitse edes kysyä, jos haluaa oppia kommunikoimaan kyseistä kieltä puhuvien ihmisten kanssa. Tai jos fiktiivisten tarinoiden tarjoamat oivallukset ovat saaneet koukutettua, ei mikään voi estää meitä lukemasta.

Kaikesta työstä ei kuitenkaan ole nähtävillä välitöntä tulosta. Silloin motivaation löytäminen voi olla joskus vaikeaa. Olin hiljattain kuuntelemassa fysiikan väitöstä, joka koski bioaerosolien mittausta ja analyysia. Väitöskeskustelua seuratessani tajusin konkreettisesti, miten paljon pitää tietää, jotta tietää edes vähän ja jotta tietoa voi käyttää johonkin. Siitä, että onnistuu mittaamaan hiukkasia reaaliaikaisesti, on vielä pitkä matka sovelluksiin, jotka muuttavat maailmaa. Lukio-opiskelussa on toisinaan ehkä samanlainen maku: täytyy päntätä perusteita, joita joskus myöhemmin saattaa tarvita. Miten löydät opiskeluusi motivaation silloin, kun palkinto tai hyöty on hämärän peitossa? Riittääkö halu onnistua kokeessa motivoimaan opiskeluasi?

Luulen, että jotta oppiminen olisi mielekästä ja ylipäätään mahdollista, jokaisen on löydettävä oma sisäinen motivaationsa. Ehkä me opettajat voimme joskus auttaa siinä, jos vain juttelet asiasta meille. Hevoseni löysi sisäisen motivaationsa, kun ratsastin sen lammaslaitumelle, jolla oli muutaman päivän ikäisiä karitsoita. Innokkaana lammaspaimenena ratsuni oli pienten lampaanrääpäleiden määkäisyt kuullessaan yhtäkkiä täysin hereillä. Se kierteli lampaita valppaasti, ja kun pyysin pienellä vihjeellä avotaivutusta, se suoritti liikkeen puhtaasti ja pehmeästi. Sain taivutella sitä mielin määrin, ja aina tuli halukas reaktio pyyntöihini. Ainoastaan hevoseni ei olisi halunnut lähteä lampaiden luota pois. Kuulostaako tutulta? Kun tekeminen on niin mielekästä ja kivaa, sitä ei malttaisi lopettaa.

Opiskelussa voi tulla vastaan samanlainen tilanne kuin hevosellani: tulee epäilys, että opiskeltava asia on täysin hyödytön ja ajanhukkaa. Tarvitseeko integrointia tai ruotsin epäsäännöllisiä verbejä ikinä oikeassa elämässä? Miksi lukea kirjoja, kun kerran elokuvatkin on keksitty? Ajattelen että me ihmiset emme ole paljon kummempia kuin hevoset: emme kehity, ellei meillä ole halua oppia ja tehdä erilaisia asioita. Epämukavuusalueelle meneminen voi tuntua haastavalta, mutta ilo itsensä voittamisesta on sitäkin suurempi – ja motivoi tekemään, kokeilemaan uudestaan, ryhtymään aidoksi subjektiksi.

Anna Saari

 Kirjoittaja on Helsingin aikuislukion äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja ja opinto-ohjaaja, joka pitää läsnäolosta, tekemällä oppimisesta ja pysähtymisestä.